Daydream

I felt something

2012-02-09T16:18:00.005+02:00

Kirjoitan nykyään aika harvoin hoitooni liittyvistä asioista, mutta tällä kertaa haluan kertoa viimeisimmästä hoitokokouksestani.

Pakkasen kylmittämässä autossa istuessani piirtelin huurtuneita sydämiä auton ikkunaan ja miettien samalla parinkymmenen minuutin päästä alkavaa hoitokokousta. Tapaamiseen tulevat minun lisäkseni vanhempani, politapaajani sekä lääkäri. Viimeisimmästä hoitokokouksesta oli ehtinyt vierähtää jo jokunen tovi, joten en voinut olla jännittämättä - niinkuin en yleensäkään. En oikeastaan osaa selittää, miksi yhä jännitän erilaisia tapaamisia ja keskusteluaikoja. Niin se vain on. On aina ollut. Tällä kertaa minulla oli kuitenkin jännityksestä huolimatta hyvin luottavainen olo. Ensimmäistä kertaa vuosiin pystyin luottamaan itseeni ja siihen, että kaikki menee hyvin. Koska kaikki on hyvin, tai vähintäänkin paremmpin kuin koskaan aikaisemmin. Ja siinä hetkessä kun ymmärsin sen tuntui siltä kuin auringonsäteet olisivat lämmittäneet minua vielä enemmän. Tuntui siltä ettei kevät oikeastaan olekaan kaukana vaan ihan kulman takana. Se hetki oli onnellisuutta, joka ei tule odottamalla eikä haluamalla. Se tulee kun on tullakseen. Salaa toivoinkin voivani jäädä siihen hetkeen istumaan ja katsella ohi ajavia autoja ja lumipenkkojen reunustamilla kaduilla käveleviä ihmisiä, joiden poskia nipisteli kirpeä pakkanen.

Istuin tuolille vanhempien viereeni, jolloin aloitimme kyselemällä kuulumisia. Kerroin, että minulle kuuluu ihan hyvää (vakiovastaukseni) - eikä minulla ole oikeastaan mitään sen ihmeempää mielen päällä. Sitten tuli vanhempieni vuoro, jolloin he kertoivat omat mielipiteensä minusta. Heidän mielestään minulla menee hyvin niin syömisten kuin muidenkin asioiden kannalta. He sanoivat huomanneensa että koulustressi on näyttänyt hellittävän, mikä on hieno asia. Ja silloin, silloin tajusin sen itsekin. Mutta minun mielestä vielä hienompaa oli kuulla äidin suusta sanat, että nyt ollaan menty paljon eteenpäin ja sen huomaa niin minussa itsessäni, kuin kodin ilmapiirissäkin. En voinut olla hymyilemättä, mutta samalla meinasin purskahtaa itkuun.

Kaiken kaikkiaan kokouksen jälkeen jäi hyvä mieli ja tunsin samalla uskon itseeni kasvavan ainakin kourallisen verran.

Don't be silly

2012-02-02T18:09:00.002+02:00

Olen viettänyt helmikuun ensimmäistä viikkoa sisätiloissa, mikä johtunee tuosta ulkona vallitsevasta kylmyydestä. Päivät ovat kaikesta huolimatta kuluneet nopeasti, niin kuin arkisin niillä yleensä on ollut tapana. Suurimmalla osalla ystävistäni on meneillään koeviikko, mutta itse saan vielä nauttia päälle viikon - minkä jälkeen "pitäisi" avata kirjat ja alkaa pänttäämään.

Tämä päivä on kovasta pakkasesta huolimatta mennyt ihan kivasti. Aamuisin olen yleensä vielä vähän unen pöpperöissäni, mutta jo lounaan jälkeen alan virkistymään. Päivän mukavuutta lisäsi se, että viimeisellä tunnilla katsoimme puolisen tuntia DVD:tä, jonka jälkeen saimmekin jo lähteä kotiin.

En olekaan aiemmin puhunut sen kummemmin koulustani, mutta tällä kertaa ajattelin kertoa siitä vähän enemmän. Voisin kertoa vähän siitä, millainen luokka minulla on. Meidän luokkamme on niin sanotusti jakautunut ryhmiin, mitä en välttämättä näe kaikkein parhaimpana asiana.

Luokkamme on jakaantunut eri porukoihin, joissa kussakin on noin 3-5 tyttöä. Porukassa, johon minä kuulun on minun lisäkseni kolme tyttöä. Tytöt, joiden kanssa mekin välillä vaihtelemme kuulumisia ja käymme syömässä, ovat muodostaneet myöskin oman nelihenkisen porukkansa. Mutta sitten on luokan toinen puoli, joiden kanssa emme oikeastaan ole missään tekemisissä. Toisessa osassa luokkaa on myöskin kaksi porukkaa, joista toisessa on kolme ja toisessa neljä tyttöä.

En väitä, ettenkö olisi onnellinen kuuluessani yhteen niistä porukoista ja siitä, että olen löytänyt heistä ystäviä, jotka ovat minulle hirvittävän tärkeitä. Mutta se toinen puoli luokasta onkin sitten asia erikseen. Toiselta puolelta luokkaa lentelee päivittäin jos jonkinlaisia herjauksia ja pilkkoja meidän suuntamme, vaikka emme mekään kuitenkaan aina ota niitä pelkkinä huuteluina, vaan tietysti yritämme puolustautua. Sittemmin olemme kuitenkin yrittäneet unohtaa heidät, sillä tiedämme tuollaisen käyttäytymisen olevan todella lapsellista. Mutta miksi se, että olisi vain välittämättä, näyttää välillä olevan mahdottomuus?

Se, mikä tässä kuitenkin mielestäni on kaikkein ärsyttävintä on se, että luokallamme on vain yksi poika. Luulenkin sen olevan yksi niistä suurimmista syistä, miksi luokassa on aina välillä niin vaikea hengittää. Välillä mietin, miksi me naiset olemme luonteeltamme niin ärsyttäviä? Miksi ajaudumme niin helposti riitoihin ja alennumme puhumaan pahaa selän takana?

Blogihaaste

2012-01-31T18:30:00.003+02:00

1) Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.

Haluan kiittää Fun light-blogin Marikaa tästä awardista!

2) Kirjoita seitsemän random faktaa itsestäsi.

1. Mielestäni kakkonen on ykkönen.

2. Syön usein makaronia perunan, pastan tai riisin sijaan. Makaronit kuuluvat lempiruokiin ja voisin syödä niitä melkeimpä minkä kanssa vaan. Jauhelihakastikkeen tai lihapullien kera ne maistuvat parhaimmilta.

3. Minulla ei ole koskaan ylimääräistä aikaa aamuisin, vaan jätän kaiken aina viimetippaan. Saatan tulla suihkusta vasta yhdeksältä vaikka kymmentä yli pitäisi olla jo menossa. Ihme kyllä, en ole myöhästynyt vielä kertaakaan.

4. Toisaalta rakastan tuota ulkona olevaa talvimaisemaa ja pakkasta, mutta toisaalta olen kuitenkin kesäihminen. Kuka voisi olla pitämättä lämmöstä, mökkeilystä, huvittelusta ja luonnosta?

5. Ennen pyrin täydellisyyteen niin huoneeni siisteydessä kuin koulutehtävissäkin, mutta tällä hetkellä huoneessani lojuu vaatteita siellä täällä ja läksyt ovat tekemättä. Olen siis oppinut stressaamaan vähemmän.

6. Lempikenkäni ovat kiilakorot, joita omistan useammankin parin.

7. Rakastan valokuvaamista, joten otan kannan kameraa mukana melkein kaikkialla.

3) Lahjoita tämä sama award 15 parhaalle blogille / bloggaajalle.

Tällä kertaa awardin saavat Leena, Ainur, Pinja ja Kelvoton. Niin ja tietysti myös kaikki muut, jotka ovat innokkaita tekemään kyseisen haasteen!

Just stop for a minute and smile

2012-01-29T10:44:00.000+02:00

Koska itsestään on yleensä kovin vaikeaa löytää jotain kehuttavaa, ajattelin tehdä postauksen hyvistä puolistani. Niin kuin minussa, myös teissä kaikissa on varmasti hyviä puolia - vaikka siltä ei aina tuntuisikaan. Myös huonoista puolista on mahdollista löytää hyviä asioita, sillä ne on mahdollista kääntää voitoiksi.

Luonteelleni tyypillisin piirre on itsepäisyys ja periksiantamattomuus. Se on varmasti yksi niistä asioista, millä on ollut elämääni niin hyvä kuin paha vaikutus. Se, missä itsepäisyys ja periksiantamattomuus näkyy eniten, ovat yleensä tavoitteet - liittyivät ne sitten läksyihin, muihin askareihin tai syömishäiriöön. Pari vuotta sitten tämä luonteenpiirre ei välttämättä vienyt minua eteenpäin parantumisessa, mutta sittemmin olen löytänyt siitä paljon voimaa antavia asioita. Ensimmäisenä mieleeni tulee asia, johon olen jo pitkään yrittänyt etsiä jonkinlaista ratkaisua tai helpotusta: stressaaminen. Olen päättänyt, että en enää stressaa turhista asioista ja yritän ottaa rennosti vaikka joskus unohtaisinkin lukea kokeisiin tai riitelisin ystävän kanssa. Myös tilanteessa, jossa olen miettinyt ottaisinko herkullisen pitsapalan vai ruokaisan ja täyttävän salaatin, olen periksiantamattomuuden ja parantumisen halun vuoksi valinnut pitsan. Vaikka yksi pitsapala ei ehkä parannakaan minua sairaudestani, mutta on se varmasti paljon parempi vaihtoehto kuin salaatti. En tietenkään kiellä, etteikö silloin tällöin voisi syödä myös salaattia, onhan se terveellistä, muttei pitsassakaan ole mitään pahaa. Pienistä askelista syntyy suuri polku.

Jälkimmäisestä luonteenpiirteestäni voisin kertoa varmasti vielä paljon lisää, mutta siirryn kuitenkin suosiolla seuraavaan asiaan, joka on kiltteys. Kuten edellisellä luonteenpiirteellä, myös tällä on sekä hyvät että huonot puolensa. Tulen yleensä toimeen kaikenlaisien ihmisten kanssa ja osaan olla välittämättä siitä, vaikka joku käyttäytyisi huonosti minua kohtaan. Olen myöskin aina ollut se tyttö, josta vanhempien ei ole tarvinnut olla huolissaan iltaisin, sillä en ole koskaan sekaantunut mihinkään vakavaan tai karannut kotoa. Yritän käyttäytyä muita kohtaan aina niin kuin haluaisin minua kohdeltavan.

Uskokaa tai älkää, mutta olen yleensä myös kaveriporukan naurattaja. Nuorempana olin vielä parempi naurattamaan, mutta kyllä se vielä nykyisinkin onnistuu. Heitän päästäni hölmöjä ja hassuja juttuja, ja hetkessä huomaan kaikkien purskahtaneen nauruun. Ja täytyy myöntää, että useimmiten nauran itsekin omille jutuilleni, mikä on aika vapauttavaa. Koulupäivien aikana nauran monta kertaa päivässä porukkamme jutuille, ja mikä parasta se, jaettu ilo, on iloa parhaimmillaan.

Haastankin nyt teidät kaikki miettimään omaa itseänne ja parhaita puolianne. Tunnustelkaa ja mietiskelkää vaikka ensin niitä huonoja niin pian saatatte alkaa löytämään myös monia hyviä puolia, joita ette välttämättä edes tienneet teillä olevan.

Time changes things

2012-01-27T20:37:00.001+02:00

Tuijottaessani tyhää ruutua mietin, kirjoittaisinko siitä miten vähän syöminen enää ahdistaa minua. Vai kirjoittaisinko siitä, miten kuitenkin tunnistan sisälläni vielä pienen tarkkailijan, mutta jonka tarpeita tai haluja en kuitenkaa osaa ilmaista täydellisesti tai tarpeeksi hyvin. Mutta sen minä ainakin osaan sanoa, että yritän päivittäin haastaa itseni ja rökittää syömishäiriötä turpaan niin kovaa kuin vain suinkin pystyn.

En suinkaan ole unohtanut blogini olemassaoloa, päinvastoin. Ajattelen tänne kirjoittamista päivittäin, mutta en kuitenkaan pidä sitä tällä hetkellä elämäni tärkeimpänä asiana enkä tule siitä ahdistuneeksi tai surulliseksi, mikäli en tulekaan kirjoittamaan.

Koulupäivät kuluvat nopeasti. Tunneilla yritän tehdä parhaani, mutta jos en ymmärrä tai osaa jotain asiaa siirryn mietiskelyn maailmaan miettimään kaikenlaista. Tietysti minua hieman huolettaa mikäli en jotakin asiaa osaa, mutta en tee siitä elämäni suurinta ongelmaa vaan haluan uskoa itseeni, että tulen pääsemään kurssista läpi.

Yksi läheisimmistä ystävistäni jutteli pari päivää sitten ensimmäistä kertaa elämässään erään pojan kanssa, ja jo eilen tämä poika roikkui hänen kaulassaan - tänää he menivät jo kahville. Välillä haaveilen itsekin tuollaisesta elämästä. Siitä, että eräänä päivänä kulman takaa tulee joku, jonka kanssa voisin lähteä jo seuraavana päivänä kahville. Muutenkin tuntuu välillä siltä, että elämä on liian tasapaksua ja elämässä on liian vähän yllätyksiä ja erilaisuutta. Osaisipa heittäytyä ja antaa päivien vain kulua, tehdä jokaisesta päivästä erilaisen ja yllätyksellisen.

Viikonloppuisin olen yleensä ystävieni kanssa, mutta silloin tällöin järjestän itselleni aikaa ja vaan rentoudun hyvän elokuvan tai kirjan parissa. Välillä tavallaan pidän siitä tunteesta, kun ole mitään tekemistä, sillä välillä tekemistä tuntuu nimittäin olevan ihan liikaa. Vaikka toisaalta, pidän elämästäni tälläisenä. Verrattuna vuoden takaiseen ja siihen, ettei oikeastaan ollut edes koulua, nyt tuntuu siltä kuin olisi saanut elämänsä takaisin ja elää taas oikeaa elämää.

Tänään minulle kuuluu hyvää, ja salaa jo odotankin tulevaa hiihtolomaa. Olin tänään koulun jälkeen kaupungilla ystävieni kanssa. Söimme kiinalaisessa ravintolassa riisiä ja kanaa, jälkiruuaksi otimme friteerattua banaania ja jäätelöä kera kinuskikastikkeen. Täytyy sanoa, että nyt ensimmäisen kerran kyseistä herkkua maistettuani olen varma, että tulen ottamaan sitä varmasti myös seuraavalla kerralla syödessäni kiinalaista ruokaa.

Nyt ajattelin viikonlopun kunniaksi heittäytyä suosiolla sohvalle television ääreen. Toivottavasti teillekin kuuluu vähintäänkin yhtä hyvää kuin minulle.

Kuva siitä

2012-01-12T19:05:00.000+02:00

... mitä odotan tällä hetkellä eniten?

Seuraavaa ulkomaan matkaa (mikä ikinä se tulee olemaan) ja sitä hetkeä. jolloin lentokoneen pyörät eivät enää kosketa maata.

... elokuvasta, jonka katsoin viimeksi?

Vuosi Nuoruudestani.

... mikä tekee minut onnelliseksi?

Mitäpä sitä tähän kuvaan lisäämään? Onnellisuutta ovat perhe, läheiset ja ylipäätään koko elämä.

... lempiherkku tällä hetkellä (ja ainiaasti)

Suklaa kaikissa muodoissa, mutta ehdoton suosikki on kuitenkin Fazerin sininen.

... lempiaine?

Psykologia.

... siitä mitä söin viimeksi?

Kanaa ja riisiä, nam!

... mielestäni suloisimmasta eläimestä?

Miau, eli kissat.

... vuodenaika, josta pidän eniten?

Kesä.

I'm not alone

2012-01-08T15:15:00.000+02:00

Luminen tervehdys. Huomenna alkaa taas arki kouluineen, opiskeluineen ja läksyineen. Kieltämättä vähän harmittaa ja ärsyttää. Kuka voisi sanoa, ettei lomailu ole ihanaa? Olisin tällä hetkellä mieluusti erään ystäväni mukana ulkomailla ja lomailisin vielä viikon. Mutta sitten kun miettii vähän tarkemmin, pystyn löytämään myös arkeen ja kouluun paluusta hyviä, ihania ja positiivisia asioita. Ensimmäisenä mieleeni tulevat ystävät, joita en ole lomani aikana nähnyt. Ystävät osaavat kääntää huonotkin päivät lopulta hyviksi ihanilla ja hauskoilla jutuillaan. Toisena tulee arki. On arjessakin hyvät puolensa, nimittäin lomailu voi pitkän päälle käydä välillä myös tylsäksi mikäli ei ole mitään sen ihmeempää tekemistä kuin elokuvien katselu ja sohvalla löhöily. Olen myös joinakin vuosina saanut aina vuoden alussa erilaisen motivaation opiskeluun, ja tuolloin on tehtävien tekeminenkin ollut helpompaa. Kolmantena tulee, uskokaa tai älkää, ruoka! En voi sanoa, ettenkö pitäisi kouluruokalastamme ja heidän ruuastaan. On siinäkin aina oma ihanuutensa kun ei tarvitse itse väsäillä lounaitaan tai miettiä, mitä sitä lounaaksi söisi.

Tuossa oli jo pitkä lista asioita, mitkä tekevät minut hitusen onnellisemmaksi ja saavat arkeen paluun tuntumaan niin paljon helpommalta. En kuitenkaan voi olla nyt kirjoittamatta tänne eräästä asiasta, jota olen viime viikkoina hirmuisesti pohtinut. Samalla olen myös yrittänyt jotenkin saada itseäni eteenpäin parantumisen tiellä. Uskon nimittäin, että arkeen paluu tekee hyvää myös minulle ja terveydelleni.

Ja kun ajattelen tarkemmin tätä alkanutta vuotta ja omia unelmia ja tavoitteitani, ne vaikuttavat niin paljon erilaisemmilta kuin viime vuonna. Itse asiassa odotan innolla, mitä kaikkea tulen tänä vuonna elämässäni kokemaan. Veikkaanpa, että saatan elää tällä hetkellä suurien muutosten aikaa.

Tämä loma, joka nyt oli, tuli todella tarpeeseen. Olen nyt lomalla kuunnellut paljon itseäni ja yrittänyt ymmärtää omia ajatuksia, niin hyviä kuin huonojakin. Ja uskonpa, että olen onnistunut löytämään itsestäni niitä heikkoja kohtia, joiden eteen minun tulee tänä vuonna tehdä paljon töitä. Ne ajatukset ovat tulleet mieleeni suurimmaksi osaksi iltaisin, jolloin makaan sängyssäni ja olen juuri saamassa unen päästä kiinni. Olen miettinyt paljon itseäni ja omaa elämääni. Mitä minä oikeasti haluan tulevaisuudeltani? Juuri nyt voisin lainata Pinjan blogista muutamia sanoja, joita muistan hänen blogistaan joskus lukeneeni. Haluanko pärjätä elämässä vai sairaudessa? Jos alkaa purkamaan noita edellä mainittuja sanoja, miettimään niiden takana piileviä ajatuksia, niistä tulee niin paljon asioita, ettei niitä koskaan voisi tänne kirjoittaa, sillä niitä on ihan liian paljon. Mutta poimimpa tähän silti joitakin tärkeimpiä, jotka ovat eniten pyörineet mielessäni.

Aloitetaan ensin elämästä. Mitä sillä on minulle tällä hetkellä annettavaa, mitä se voisi antaa minulle tulevaisuudessa? Tällä hetkellä minulla on opiskelupaikka, joka oli minun suurin unelmani. En tiennyt mitä tekisin, mikäli en olisi kyseiseen paikkaan päässyt. Jos haluan menestyä opiskeluissa, minun tulee olla sekä henkisesti että fyysisesti parhaassa mahdollisessa kunnossa oppiakseni uusia asioita ja pärjääväni ihmissuhteiden kanssa. Minulla on myös perhe. Alussa halusin parantua heidän vuokseen. En halunnut, että he joutuisivat suremaan tai olemaan minusta huolissaan. Perhe, jonka kanssa olen kokenut elämäni parhaimmat asiat, mutta voin varmasti tulla vielä kokemaan heidän kanssaan paljon ihania asioita.

Sitten tulee minun oma vartaloni ja minä, joka on ollut minulle aina se kaikista vaikein asia. Aina en ymmärrä itsekään, mistä erilaiset ajatukset itseäni kohtaa tulevat. Miksi en voi hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen? Miksi minun on joskus pitänyt satuttaa itseäni ja kohdella itseäni kaltoin, jättää syömättä ja antaa itseni kärsiä. Sekin on itsensä satuttamista, minkä olen vasta jonkin aikaa sitten alkanut ymmärtämään. Minulla on vartalo, jonka kanssa tulen elämään koko elämäni. Mikäli en hyväksy vartaloani, en koskaan voi tulla olemaan oikeasti onnellinen. Miksi en voisi rakastaa itseäni ja vartaloani sellaisena, millaiseksi olen syntynyt?

Mainitsin jo äsken ystävät kohdassa opiskelu, sillä ne kuuluvat moneen kohtaan. Mutta niin, minulla tosiaan on ystävät. Miten paljon hyviä hetkiä olen heidän kanssaan kokenut, miten paljon hyviä hetkiä voin tulla vielä kokemaan, mikäli annan omalle itselleni mahdollisuuden. Annan mahdollisuuden elämälle, jota ei varjosta sairaus. Elämälle, jota minä hallitsen. Elämälle, jossa voisin vihdoinkin olla vapaa ja elää paljon onnellisempana ilman vaakaa, hoitotahoja, muiden huolta minusta. Mutta mikäli puhutaan vielä ystävistä, haluaisin vielä kertoa, että he ovat minulle tärkeimpiä asioita elämässäni. Ja ystäviä, niitä ei voi koskaan olla liikaa.

Lopuksi asia, joka kuuluu myöskin ajatelluimpiin asioihin, on unelmat. Unelma, unelmat. Niistä olen bloginikin nimen joskus keksinyt. Minulla on paljon unelmia, joihin liittyy paljon myös edellä mainittuja asioita. Haluan matkustaa, ehkä saada joskus lapsiakin, muuttaa omaan asuntoon, saada mieluisa työ, rakastua, valmistua koulusta, mahdollisesti vielä jatkaa opintoja tai kuka tietää jos opiskelen vielä monia muitakin ammatteja. Unelmistani suurin on kuitenkin parantuminen. Mikä välillä vaikutta ylitsepääsemättömältä asialta, joka kuitenkin häämöttää siellä jossain, ja mikä kuitenkin loppujen lopuksi on mahdollista.

Sitten tulee sairaus. Lista sairauden asioista ei ole lähellekään niin pistä kuin lista elämästä. Minulta on monesti kysytty, mitää hyvää on anoreksiassa. Ei mitään. Siinä ei ole yhtään mitään hyvää, ei yhtään mitään. Vain negatiivisia asioita, joista suurimpia ovat seuraavat asiat: jumitus. Elämä tuntuu välillä jämähtävän paikoilleen, vaikka todellisuudessa sekunnit, minuutit, päivät ja kuukaudet kuluvat. Myös vuodet vierivät, mutta en kuitenkaan koe elämässäni lähellekään niin paljon asioita kuin silloin kun olin terve ja olisin terve. Sitten tulee kaikki fyysiset asiat, jotka joidenkin kohdalla pahimmillaan voivat johtaa kuolemaan. Sitten on myös vääristynyt omakuva. Mutta se ei vääristä vain omaa kuvaansa, vaan paljon muitakin asioita. Sitä alkaa pitämään itseään niin huonona ihmisenä. Se alentaa itsetuntoa, se saa tuntemaan olonsa huonoksi. Nollaksi. Se on kaikkea muuta kuin onnellisuutta tai pilvilinnoja. Se on p*skaa.

Lista huonoista puolista jatkuisi vielä pitkään, mutta luulen, että on parempi pysähtyä tähän ja kirjoittaa loppuun vielä se kaikeista tärkein asia. Mitä olenkaan lomani aikana tajunnut? Sen, että on vihdoin aika mennä eteenpäin parantumisen polulla. Kyllä minä voisin elää näinkin, mutta miksi eläisin, jos voin olla vielä paljon onnellisempi, jaksavampi, iloisempi, vapaami, enemmän oma itseni, lähempänä parantumista? Here I come.

Niin ja kiitos kaikille ihanuuksille, jotka jaksoivat lukea tämän kilometripostauksen. Minä tosiaan olen ajatellut...

Vuosi 2011

2011-12-31T18:28:00.001+02:00

Vuosi 2011 on ollut minulle aikamoinen vuosi, sillä on tapahtunut kaikenlaista. Olen löytänyt itsestäni uusia puolia, mutta myös elämääni on tullut uusia asioita.

Tammikuussa loman jälkeen alkoivat taas koulut. Vaikka vasta oli ollut loma, tunsin oloni yhtä väsyneeksi kuin loman alkaessa - jos en väsyneemmäksi. Siitä huolimatta kylmä ja luminen tammikuu meni ohi todella nopeasti. Koulusta tultuani ryntäsin yleensä heti läksyjen pariin, joten en tavannut hirveästi ystäviäni vaan pysyttelin lähinnä vain kotona omissa oloissani.

Helmikuussa oli hiihtoloma viikolla kahdeksan. Valitettavasti hiihtoloma ei mennyt lomaillessa, vaan paria päivää ennen kävi loman alkua kävi taas kutsu päiväosastolle. En oikeastaan osannut silloin kertoa, miltä osastolle meno taas tuntui. Tavallaan ajattelin sen silloin "osastolle joutumisena", mutta näin jälkeenpäin ajattelen sen olleen "pääsy". Vaikka en silloin ollutkaan ehkä fyysisesti tai henkisesti niin huonossa kunnossa, tajusin kuitenkin ensimmäistä kertaa eläessäni, ettei huono kunto ole aina syy osastolle joutumiseen. Enkä usko olevani ainoa, joka on joskus ajatellut olevansa "liian hyvässä kunnossa" osastolle menemiseen. Suoraan sanottuna uskon, että jokainen, joka on joskus ollut syömishäiriön vuoksi osastolla on aina pelännyt olevansa "lihavin". Helppohan se on sanoa, mutta sitä, miten vaikea se on uskoa... Siihen ei löydy edes sanoja.

Maaliskuussa asiat näyttivät jo paljon paremmilta. Olin ollut jo ennen osastolle menoa parantymismyönteinen ja parantumishaluinen, mutta vasta osastolla vointini alkoi taas lähteä parempaan suuntaan. En osaa selittää sitä, miten osastolla kaikki tuntuu aina olevan niin paljon helpompaa. Olenkin nyt jälkikäteen ymmärtänyt, että yhtä helppoa se on kotona, jollei helpompaa. On totta, että osastolla syödään tai itketään ja syödään. Mutta se, mikä minun mielestäni on paljon tärkeämpää, on parantumisen halu ja oma tahto. Se, että syö koska muut haluavat, ei koskaan tule johtamaan mihinkään. Mielestäni tärkeintä on se, että haluaa parantua itsensä vuoksi ja lupaa itselleen tekevänsä sen eteen töitä.

Huhtikuussa olin jo vuoden vanhempi ja toivottavasti myös viisaampi. Asiat sujuivat omalla painollaan ja minä puhuin jo paljon siitä, kuinka haluaisin pois osastolta. Huhtikuussa sain myös kutsun pääsykokeisiin, josta olin todella onnellinen. Luonto oli herännyt eloon ja kevät näkyi kaikkialla, niin luonnossa kuin mielialassanikin.

Toukokuussa kävin pääsykokeissa, joita olin etukäteen jännittänyt kamalasti, mutta vasta istuessani koesalissa tajusin jännittäneeni turhaan. Kokeiden jälkeen olin epävarma olostani ja siitä, kuinka olin kokeista selvinnyt, muttei minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin vain odottaa. Toukokuussa kävin myös ystäväni kanssa Sensepiraton-miitissä, jossa sain kuulla voimaa antavia tarinoita siitä, kuinka syömishäiriöstä voi oikeasti parantua.

Kesäkuussa kävimme osaston kanssa erilaisilla retkillä huvipuistoista kaupunkireissuihin. Koulut olivat jo loppuneet, mutta kesälomasta huolimatta vietin vielä pari viikkoa osastolla. Juhannuksena pääsin kotiin ja olin enemmän kuin onnellinen, ja koin vihdoin saaneeni elämästä kiinni. Oli kesä ja ulkona oli lämmintä.

Päivää ennen heinäkuuta tapahtui jotain, mitä en koskaan olisi halunnut tapahtuvan. Pari tuntia sen jälkeen, kun olin vieraillut hänen luonaan sairaalassa, saimme kuulla hänen menehtyneen. Se tunne oli jotenkin omituinen, enkä minä ollut uskoa sitä todeksi. Seuraavat viikot olivat mitättömiä, enkä oikeastaan tehnyt muuta kuin olin kotona. Kunnes olivat hautajaiset. Jo ensimmäisen laulun alkaessa minä olin jo itkenyt kaikki nenäliinani loppuun, eikä se millään meinannut loppua. Vasta sitten kun itkua ei enää tullut aloin ymmärtämään, että vaikka hän on fyysisesti poissa, sydämissämme hän on ikuisesti.

Elokuussa kesäloma oli ohitse, ja alkoivat koulut. Opiskelu alkoi nopeasti tuntumaan taas normaalilta, vaikka tehtäviä ja läksyjä olikin paljon. Tutustuin uusiin ihmisiin, joista tuli pian todella hyviä ystäviä.

Syyskuu meni kuten elokuukin, opiskellessa ja ystäviä nähdessä. Lokakuussa tapahtui senkin edestä: opiskelun ohella kävin myös ystäväni kanssa eräässä konsertissa ja muuta mukavaa. Marraskuu oli aika samanlainen kuin lokakuu, ei mitään uutta tai ihmeellistä.

Joulukuussa tahti koulussa kiristyi, mutta ehdin käymään myös pari kertaa ulkomailla. Kunnes sitten tulikin jo joulu, ja tänään on puolestaan vuoden 2011 viimeinen päivä. Huh?

Tahdonkin nyt toivottaa rakkaille lukijoille ihanaa ja antoisaa uutta vuotta 2012!

Only a few days left

2011-12-28T10:23:00.008+02:00

Joulu on nyt takana, ja uskon, että monesta blogista ollaan saatu kuulla jo tarpeeksi joulusta, mutta ajattelin silti kertoa myös hiukan siitä, millaisen joulun minä vietin. Aattoaamuna heräsin aikaisin, niin kuin minulla on aina ollut tapana. Herään normaalisitkin jouluisin ilman herätyskelloa aikaisin, enkä oikeastaan osaa sanoa mistä se johtuu. Vaikka en olekaan enää leikki-ikäinen lapsi, on mielestäni joulussa silti aina jotakin jännitettävää.

Tänä jouluna tärkeintä minulle eivät olleet lahjat vaan yhdessäolo ja nauttiminen. Mitä olisikaan ollut joulu ilman riispuuroa kera kanelin, riisipuuron, jouluaterian tai suklaakonvehtien? Vaikka ulkona ei joululta tuntunutkaan, sai tunnelmaa luotua hyvin kynttilöillä ja muilla jouluisilla tuoksuilla.Lahjaksi sain kaikkea tarpeellista kuten rahaa, kalenterin vuodelle 2012, astioita ja muuta mukavaa. Aattoilta meni lopulta nopeasti ohi, ja sitten tulikin jo joulupäivä, joka sujui rennoissa ja lepposissa merkeissä televisiota katsellessa.

Nyt on sitten vuorostaan nokka kohti uutta vuotta. Tänä vuonna en ajatellut tehdä mitään sen kummempia lupauksia, mutta sen sijaan aion kuitenkin yrittää nauttia siitä tätä vuotta enemmän. Uutena vuotena aion tavata ystävääni, jonka kanssa aiomme tehdä jotain mukavaa. Lomaakin olisi vielä jäljellä noin 1,5 viikkoa, joten aion nauttia siitä täysin siemauksin ja samalla kerään tietysti voimia alkavalle vuodelle.

Minulla on jo vuodelle 2012 muutamia suunnitelmia ja asioita, joita odotan. Mutta haluan silti, että vuodesta tulisi jotenkin samalla myös yllätyksellinen. Haluaisin osata elää hetkessä ja katsoa, mitä päivä tuo tullessaan. Se voisi olla aika vapauttavaa, ja tuoda elämään uusia asioita.

Ihanaa ja onnekasta uutta vuotta ihanat lukijat! Toivottavasti teidänkin joulu sujui hyvissä merkeissä. Lupaan palailla viimeistään vuoden 2012 puolella pidemmän postauksen merkeissä.

It's the time of year again

2011-12-18T12:07:00.000+02:00

Voisin aloittaa kirjoittamaan taas siitä, kuinka pitkä aika viime postauksestani on - mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Olen vain ihmetellyt sitä, kuinka nopeasti aika on mennyt ja on tullut talvi (vaikka se ei siltä ikkunasta ulos katsoessa näytäkään).

On kulunut puoli vuotta siitä, kun aloitin taas kunnon opiskelun. Ja se kulunut puoli vuotinen on kasvattanut minua paljon ihmisenä: se tuonut minusta esiin uusia puolia. Sellaisiakin, joita en tiennyt itsessäni olevan tai ne ovat muuten vaan olleet piilossa. En sanoisi, että ne kaikki asiat ovat olleet hyviä ja positiivisia. Itse asiassa olen aika yllättynytkin, että mieliala ja tunteet voivat heitellä niinkin suuresti laidasta toiseen.

Olen itseni lisäksi löytänyt lähelleni uusia ihmisiä, ystäviä, joita en olisi koskaan uskonut tapaavani. Vielä kuusi kuukautta sitten panikoin sitä, miten ikimaailmassa tulisin löytämään rinnalleni ketään ystävää. Pelkäsin, että jään yksin ja vietän koulupäivät pakoillen ihmisjoukkoja. Mutta minä löysinkin ystäviä, jotka ovat minulle hirvittävän tärkeitä ja korvaamattomia. En voisi kuvitellakaan päästäväni heistä irti, en ikinä. Luulen, että uusien ystävien löytäminen oli minulle vähän niinkuin uusi alku, koska löysin samalla uusia puolia itsestäni. Jos totta puhutaan, on itsetuntonikin tullut ehkä hitusen paremmaksi. Uskallan ilmaista itseäni eri tavalla ja kertoa ajatuksistani niitä häpeilemättä. Ja uskokaa tai älkää, ei silloin tapahdu mitään pahaa jos sanoo, mitä oikeasti ajattelee ja myös on sitä mitä oikeasti on. Päinvastoin - vain silloin voi löytää aitoja ja oikeita ystäviä, kun on oma itsensä. Vain silloin saa tietää, ketkä oikeasti välittävät.

Kun ajattelen, että ylihuomenna alkaa loma, rinnassa leijailee perhosia. Miten ihania ovatkaan ne aamut, jolloin voi olla rauhassa ja tehdä kaikki ilman kiirettä. Kiireettömistä aamusta voi usein vain haaveilla, mutta kohta ne ovat taas hetken ajan totta.

Tulevan viikon alku tulee olemaan aika kiireinen, kun on vielä pieniä asioita tekemättä ennen joulua ja rauhoittumista. Mutta onneksi jo torstaina vauhti alkaa hiipumaan ja aletaan pikkuhiljaa olemaan jo voiton puolella. Sitten voi jo rauhoittua ja alkaa odottamaan joulua.

Haluankin nyt toivottaa kaikille ihanille lukijoilleni rauhallista ja oikein hyvän makuista joulua, mikäli en satu ennen jouluaattoa enää kirjoittelemaan! <3

Make my wish come true

2011-12-03T14:41:00.001+02:00

Aika kuluu kuin siivillä ja viime postauksestakin on ehtinyt vierähtää jo jokunen tovi. En suinkaan ole unohtanut blogia tai teitä, ihania lukijoitani, mutta välillä koulu ja muut kiireet vievät niin suuren palasen vapaa-ajastani, ettei kirjoittamiselle millään voi jäädä aikaa.

Moni on varmasti useampanakin päivänä käynyt kurkkaamassa blogiini ja pettynyt siitä, etten ole tullut tänne kertoilemaan kuulumisiani. Luulenkin, että ne kuulumiset ovatkin juuri tällä hetkellä se tärkein asia, joka teitä kiinnostaa.

Viimeiset viikot ovat menneet ihan hyvin. Voisin sanoa, ettei mitään uutta eikä mitään vanhaa. Kieltämättä elämä vaikuttaa hetkittäin aika tylsältä, koska on vain koulu ja kouluprojektit. Mutta oikeastaan pikkuhiljaa olen jo alkanut tottumaan niihin niin ajatusten kuin toiminnankin tasolla. Tärkeintä minulle olisi, että saisin koulun ja vapaa-ajan tasapainoon.

Luulisi, että näin joulun lähellä alkaisi jo olemaan vähän rennompaa. Minulla se on kuitenkin päinvastoin; mitä lähemmäksi joulua tullaan, sitä enemmän on kokeita ja sitä vähemmän on vapaa-aikaa. Olen kuitenkin yrittänyt tarkastella kiireen molempia puolia ja onnistunut löytämään siitä jotain positiivistakin. Mikä onkaan sen ihanempaa kuin tuleva loma? Kaksi viikkoa ilman stressaamista, kokeita ja opiskelua. Enää kahden viikon loppurutistus ja viimeinen viikko meneekin jo joulutunnelmissa, koska koulumme on järjestänyt silloin muuta ohjelmaa. Tavallaan loma alkaa siis jo parin viikon kuluttua.

Normaalisti olen jo tässä kohtaa vuotta ostanut jo ehtinyt ostamaan joululahjoja tai ainakin suunnitellut, mitä aion ostaa kenellekin. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että olen tavallaan päässyt unohtamaan joululahjojen oston, mutta parempi myöhään kuin ei liian milloinkaan. Viimeiselläkin viikolla vielä ehtii, uskoisin niin.

Kirjoituksestani päätellen voi luulla, että en ole ehtinyt tekemään mitään muuta kuin käymään koulua, mutta on elämääni onneksi mahtunut muutakin. Viikonloppuisin olen onneksi ehtinyt viettämään aikaa ystävieni kanssa ja ehtinyt suunnitella jo vähän tekemistä joululomalle. En kuitenkaan aio sen kummemin suunnitella joululomaani, vaan annan sen mennä omalla painollaan. Joululomaltani toivon kolmea asiaa: hyvää ruokaa, hyvää seuraa ja hyvää mieltä. Eikä lumi tietenkään olisi pahitteeksi.

Millaista joulua te toivotte?

When days get shorter

2011-11-15T16:43:00.001+02:00

Viime kerrasta on jo niin pitkä aika, että marraskuu on ehtinyt jo melkein puoleen väliin. Sille aikavälille on mahtunut kaikenlaista, niin ystävien kanssa olemista kuin koulussa ahkerointia. Ei kuitenkaan mitään sen ihmeempää. Tällä viikolla on lähinnä ollut vain kokeisiin kertausta, ja niihin lukemista.

Välillä koulu on tuntunut liian raskaalta, mutta olen selvinnyt siitä ystävieni tuella ja positiivisuudellaan. Kouluun on ihana mennä, kun siellä on ihmisiä, jotka välittää. Valitettavasti luokallamme on kuitenkin myös ihmisiä, joista en niin kovasti pidä, mutta eihän mikään voi koskaan olla täydellistä.

Ulkona näyttää niin synkältä ja mustalta. Mietin, missä on lumi ja sen tuoma valoisuus? En valita kylmyydestä, enkä valittaisi lumestakaan. Mielestäni talvi tarvitsee lunta ollakseen talvi. Ilman sitä se on vain vuodenaika, joka voisi minun mielestäni vaan mennä nopeasti ohi.

Kun viime postauksessa kirjoitin siitä, miten kovasti haluaisin kuulla myös teidän mielipiteitänne ja toiveitanne, oli joku uskaltautunut myös kommentoimaan. Jotkut olivat sitä mieltä, että pitävät nykyisestä kirjoitustyylistäni, mutta osa halusi myös, että kirjoittaisin enemmän syömishäiriöstä. Olen siis miettinyt, että aion kyllä jatkaa samaan malliin, mutta voisin välillä kirjoittaa myös enemmän syömishäiriöstä - ajatuksista, syömistäni, vaikeuksista ja asioista, jotka tuntuvat nykyään helpommalta.

Tietysti aina on helpompi aloittaa kirjoittaminen helpoista asioista. Tähän postaukseen päätinkin koota asioita, joissa olen mielestäni edistynyt ja mitkä tuntuvat helpommilta kuin ennen.

Herkkujen syöminen

Herkut, mikä sana. Ennen se herätti korvissani ärsytystä ja ahdistusta, mutta välillä uskalsin salaa myös haaveilla niistä. Leikkelin pitkään kuvia herkullisista leivoksista ja herkuista, joita haluaisin uskaltaa syödä. Lupailin itselleni, että kyllä se päivä vielä tulee kun maistan tuota herkullista pitsaa ja tuota suklaata, jota en ole pitkään aikaan itselleni sallinut. Kunnes sitten tuli päivä, jolloin päätin asettaa itselleni tavoitteita - ja aloitin tällä kertaa herkuista. Kirjoitin kalenteriini päivämäärän, jona aioin maistaa jotakin herkkua, mitä en ollut itselleni aikoihin sallinut. Kun olin tämän kyseisen herkun syönyt, kirjoitin ensimmäiseksi tsemppivihkooni, millaisia ajatuksia se minussa herätti.

Kun olin jo ehtinyt asettaa itselleni monia tavoitteita, ja selvinnyt niistä ehjin nahoin, luin vihkosta kaikki ajatukseni läpi. Tajusin, etteivät ne herättäneet minussa pahoja ajatuksia - päinvastoin. Mielialani nousi, uskalsin haaveilla paremmista asioista ja alkaa syömään herkkuja päivittäin. Ei siis ole täyttä soopaa, että silloin tällöin saattaa lehdestä tai netistä löytää otsakkeen, jossa kerrotaan herkkujen positiivisesta vaikutuksesta mielialaan.

Miksipä siis kieltää itseltään jotain sellaista, mistä oikeasti tulee hyvä mieli, ja kaiken lisäksi maistuu hyvältä?

Kouluruokailu

Kouluruokailu, lounas. Sehän on yksi päivän tärkeimmistä aterioista aamupalan jälkeen, joten miksi ihmeessä jätin sen joskus syömättä? Nyt ymmärrän, miksi aikoinaan matematiikan laskut ja ruotsin sanat eivät millään meinanneet juurtua päähäni. Aivot tarvitsevat energiaa, ja opiskellessa ne tarvitsevat sitä vielä enemmän. Eihän tietokonekaan jaksa pyöriä ikuisuuksia ilman laturia, joten miksi mekään jaksaisimme opiskella ja tuottaa ajatuksia ilman energiaa?

Itsensä halveksuminen

Ennen ajattelin aina automaattisesti, ettei minusta kuitenkaan ole mihinkään - antaa olla. Luokan edessä hikoilin ja tärisin jännityksestä, kuulin päässäni toisten halveksuvia lauseita ja arvostelevia lauseita. Ajattelin itsestäni aina huonoa. En koskaan iloinnut menestymisestäni vaan minun olisi aina pitänyt olla edes vähän parempi.

Nykyään tyydyn vähän huonompiinkin numeroihin, enkä vaadi itseltäni kymppejä. Myönnän toki välillä vielä hermoilevani ja stressaavani erilaisista esityksistä ja muista presentaatioista, mutta en hikeenny tai ajattele muiden arvostelevan minua ilkeästi.

I heard that your dreams came true

2011-11-03T18:03:00.000+02:00

Se, mitä minulle tuli ensimmäisenä mieleen, kun tämä valkoinen tausta vielä ammotti tyhjyyttään, oli teidän mielipiteet. Siksipä ajattelin tähän alkuun kysäistä, mistä te haluaisitte minun kirjoittavan tai kertovan? Elämästä yleensä? Syömisistä? Syömishäiriöstä? Ystävistä? Minusta itsestäni?

Yleensä alan kertomaan siitä, miten päiväni on mennyt ja millaisia ajatuksia minulla on mielessä. Ajattelin, että se voi jo kyllästyttää muita ihmisiä. Enkä toki halua kirjoittaa vaan yhdestä ja ainoasta asiasta, mutta haluan kuitenkin pitää blogini edelleen ns. "salaisena", joten en siis halua paljastaa kasvojani tai kertoa tarkkaa asuinpaikkaa tai muuta henkilökohtaisempaa.

Blogi on edelleenkin osa elämääni, ja vaikka olen moneen kertaan tämän poistanut, olen onnellinen sen olemassaolosta. En ehkä ole viimeaikoina osannut käyttää sitä oikeaan tarkoitukseen, ja olen tavallaan jo päässyt unohtamaan sen tarkoituksen. Siispä jatkossa aion vielä kirjoittaa vähän syvällisemmistäkin asioita, enkä vain siitä mitä minäkin päivänä ajattelen ja sitä kuinka asiat ovat nykyään paremmin. En siis tarkoita sitä, että lopettaisin puhumisen siitä, kuinka paljon parempaa elämäni on nykyään kun syöminen ei ole enää niin vaikeaa, mutta ajattelin kuitenkin jättäväni sen hehkuttamisen jo taka-alalle, koska se on minulle nykyään normaali asia.

Nykyään siis syön ruokia, jotka mielestäni maistuvat hyvältä ja mitä milloinkin tekee mieli. Oli se pitsaa tai berliininmunkkeja, voin sellaisia ruokia itselleni silloin tällöin sallia. En kuitenkaan ole unohtanut säännöllistä ateriarytmiä tai sitä, miten tärkeää on saada riittävästi rasvaa, energiaa, vitamiineja, kalsiumia ja muita ravintoaineita.

Puhuin ennen siitä, miten vaikeaa oli antaa itsensä välillä vain olla ja esimerkiksi jättää joku tapaaminen väsymyksen tai muiden kiireiden vuoksi välistä. Pian sen jälkeen kun huomasin, että sovin tapaamisia, vaikka olen väsynyt tai haluaisin oikeasti tehdä jotain ihan muuta, aloin harjoittelemaan sitä. Ja uskokaa tai älkää, se on auttanut minua hallitsemaan stressiä ja ottamaan rennommin. Toki tapaan ystäviäni edelleen, mutta en väkisin. Nyt osaan nauttia ystävien kanssa oleilusta paremmin, ja odotan heidän näkemistään innolla.

Koulu sujuu mittakaavallani ihan hyvin, riittävän hyvin minulle. Toki minulla on vaikeuksia joidenkin aineiden kanssa ja ne stressaavat enemmän, mutta yritän olla välittämättä. Koulukaverit ovat tulleet minulle entistä läheisimmiksi, ja siksi kutsuisinkin heitä kavereiden sijasta ystäviksi.

Yleensä kiertelen ja kaartelen omasta hyvinvoinnistani puhumista, eikä se ole minulle vieläkään mikään maailman helpoin aihe. Olen edistynyt viimeisen vuoden aikana ihan hirmuisesti niin syömisten, fyysisen tilan ja ajatusten saralla. Enää eivät koululounaat tuota hankaluuksia, vaan ne ovat päivän kohokohtia hyvine ja hauskoine lounaskeskusteluineen. Tavoitteeni on kuitenkin, edelleen, parantuminen ihan kokonaan ja tämän kaiken taaksejättäminen. Tänään se ei vielä ole mahdollista, mutta en pidä sitä mahdottomuutena. Minusta tuntuu, että olen päivä päivältä sitä lähempänä.

Smile

2011-10-24T17:30:00.000+03:00

Syysloma on nyt vain pala menneisyyttä. Se jää muistoihin tapahtumarikkaana ja rentouttavana lomana. Sen sijaan syysloman jälkeinen maanantai eli juurikin tämä päivä, ei ole startannut aivan normaaliin tapaan. Tämä maanantai nimittäin on ollut sellainen maanantai, jollaista ei ole ihan äskettäin ollut.

Meillä oli tänään neljään saakka koulua. Normaalisti olisin jo aamulla luullut olevani loman jälkeen hieman haikein fiiliksin ja allapäin, mutta kas kummaa. Päivä näytti valoiset puolensa jo ensimmäisellä tunnilla kun käteen pamahtaa espanjankoe, josta olin onnistunut saamaan kiitettävän. Numero tuntui toki hyvältä, mutta en usko sen olevan tämän päivän iloisuuden ja pirteyden salaisuus.

Onnellisuutta ei voi ansaita millään numeroilla tai materialla - tämän päiväinen ilo ja onnellisuus kumpuaa sisältäpäin. Ja juuri se on sitä aitoa onnellisuutta, jota ei voi käsin kosketella, mutta jos uskaltaa katsoa, niin sen voi tuntea ja huomata minun olemuksestani. Minä hymyilen.

Ehkä en saa koskaan tietää, mistä yhtäkkiä olen saanut tälläisen tavallisesta poikkeavan energiapiikin. Johtuneeko se siitä, että olen juuri palannut syyslomalta, vai siitä, että olen päättänyt laittaa elämässäni uudenlaisen vaihteen päälle? Ainakaan en uskoisi sen johtuvan syksystä, sillä kohta eletään jo vuoden pimeintä aikaa. Tai jospa olen sekottanut vuodenajat ja tästedes syksyt ovat vuoden pirteintä aikaa - ja puolestaan kevät ja kesä ovat sitten väsyneintä aikaa?

Kirsikkana kakun päällä oli se, että minä tsemppasin tänään ystävääni sanomalla: "Älä ota turhaa stressiä huomisesta sanakokeesta, hyvin se menee!" Vastahan minä olin se, joka stressasi jo monta päivää etukäteen tulevista sanakokeista ja kirjoituksista, jotka pitäisi saada valmiiksi, ja deadlinen lähestyessä maalasin jos jonkinlaisia kauhukuvia.

Tuossa sohvalla, ihan minun vieressäni, on ruotsin kirja avattuna juuri siitä kohtaa, mistä pitäisi opetella näin nopeasti silmäiltynä, ainakin sata sanaa. Mutta tiedättekös, minä en aio stressata. Luen sitten vähän illemmalla, kun olen ensin viettänyt hetken täällä internetin ihmeellisessä maailmassa.

Toden totta alan itsekin pikkuhiljaa uskomaan siihen, vaikka kliseiseltä se välillä saattaa kuulostaakin: asioilla on tapana järjestyä.

Puss och kram,

SmilingGirl

100 faktaa minusta osa 2

2011-10-19T15:31:00.001+03:00

51. Olin lauantaina elämäni parhaimmassa konsertissa, Hurts!
52. Katson Tanssii Tähtien Kanssa -ohjelmaa.
53. Haluaisin osata puhua ja kirjoittaa jotain vaikeaa kieltä, kuten japania, arabiaa tai kiinaa.
54. Olen surkea laulamaan, joten välttelen hoilailua julkisilla paikoilla.
55. Pidän vieläkin Disney-elokuvista. Mielestäni ne eivät katso ikää.

56. Tekstiviestien kirjoittaminen on minulle luontevampaa kuin soittaminen.
57. Kaikenlaiset valot, eritoten jouluvalot, on parhaita tunnelmanluojia. Tykkään ottaa niistä kuvia.

58. En voi sietää sotkua (vaikka huoneeni olikin tänä aamuna ehkä sekaisemmin kuin koskaan aiemmin).
59. Minun tavaroillani on yleensä jokin järjestys. Huonompi puoli onkin sitten se, jos on vahingossa sattunut laittamaan sen jonnekin muualle/joku muu on laittanut sen muualle. Silloin ollaan pulassa.
60. En uskalla katsoa kauhuelokuvia yksin.
61. Pidän komedia-, fantasia-, -trilleri ja draamaelokuvista.
62. Kerään Muumi-astioita.
63. Tutuin tunne minulle on varmaan "kaappi täynnä vaatteita, muttei mitään päällepantavaa".
64. En melkein koskaan ole myöhässä, vaan useimmiten liian ajoissa.
65. En ole koskaan ollut häissä (jospa sitä joskus pääsisi).
66. Jos voittaisin lotossa ostaisin itselleni talon ulkomailta, auton, maailmanympärysmatkan ja kameraan uusia objektiiveja.
67. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei rahalla saa onnellisuutta.
68. Jos saisin yhden, vaan ja ainoastaan yhden toivomuksen niin toivoisin, että parantuisin enkä olisi koskaan kuullutkaan syömishäiriöstä.
69. Luen paljon uutisia ja olen yleensäkin aika hyvin perillä maailmanmenosta.
70. Pidän sekä tummista, että kirkkaista väreistä.
71. Odotan jo nyt joulua. Parasta siinä on loma.
72. Kun olin pieni, en koskaan suostunut pukemaan mekkoa, sukkahousuja tai hametta ilman itkemistä tai potkimista.
73. Nään usein unta siitä, että olen lentoasemalla, mutten koskaan nouse koneeseen.
74. En meinaa millään keksiä tähän enää mitään kirjoitettavaa!
75. Minulla on ns. "parasystävä", jolle voin puhua kaikesta.
76. Pystyn puhumaan henkilökohtaisista asioistani vain niiden ystävien kanssa, joihin todella luotan.
78. Mielestäni luottamus pitää ansaita.
79. Nyt minulla on päälläni rentoiluhousut ja huppari.
80. Haluaisin, että tulisi jo lunta.
81. Hävitän aina kaikki sateenvarjot. Unohdan ne jonnekin.
82. Olen välillä hajamielinen - unohtelen tavaroita ja asioita sinne tänne.
83. Haluaisin mennä ajokouluun muutaman vuoden sisällä.
84. Välillä pelkään istua auton kyydissä.
85. En ole koskaan ollut kolarissa.
86. En ole koskaan murtanut luitani, jos ei lasketa pientä hiusmurtumaa jalkaterässä.
87. Minulla on ollut hammasraudat.
88. Epäröin aluksi hammasrautoja, mutta nyt voisin ottaa ne jopa takaisin.

89. En ikinä hymyile hampaillani.
90. Haluaisin pitkät hiukset.
91. Pisimmilläni hiukseni ovat olleet vähän ali olkapäiden.
92. Olen miettinyt, että värjäisin seuraavaksi hiukseni punaiseksi.
93. Olen kerran yrittänyt värjätä hiukseni punaiseksi, mutta niistä tuli tummanruskeat.
94. Sekoitan aina Joensuun ja Suonenjoen keskenään. En tiedä missä ne sijaitsevat.
95. Tililläni on tällä hetkellä vain 8,90 euroa.
96. En ole koskaan ollut kesätöissä.
97. Ajattelin hakea tänä kesänä töitä, jos onni suosii.
98. Uskalsin ottaa korvareiät vasta 15-vuotiaana.
99. Ensi viikolla on Halloween, eikä minulla ole vielä mitään suunnitelmia.

100. Tein tätä postausta neljänä eri päivänä ja sain sen vasta nyt valmiiksi.

PSST. Tässä vielä linkki ensimmäiseen osaan!

Dust on the keyboard

2011-10-14T18:09:00.001+03:00

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi tänne raapustellut. Syy on yksinkertaisesti se, ettei ole ollut aikaa. Tietokoneella olen ehtinyt käydä tekemässä vain pakolliset asiat: lukemassa sähköpostin ja tekemässä koulutehtäviä.

Nyt on kuitenkin aikaa, ylimääräistäkin, sillä vihdoin alkoi ansaittu syysloma. Takana on siis 11 pitkää, mutta kuitenkin nopeasti vierähtänyttä kouluviikkoa. Lomaa olen odotettanut pitkään, joten viimeisillä koulutunneilla suu vääntyi väkisinkin hymyksi.

Kulunut viikko on ollut koulutehtävien lisäksi yhtä häslinkiä. Menoja on ollut jos jonkinlaista, mutta en silti osaa muuta kuin sanoa, että pidän nykyisestä elämästäni sellaisenaan. Välillä on tuntunut, että on ihan liikaa menoa, mutta sitä paremmin osaan sitten nauttia ajasta, jolloin en ole sopinut mitään ihmeellistä.

Koulun jälkeen kävin lähikaupasta ostamassa perjantaiksi ja loman alkajaisiksi itselleni vähän herkkua, jonka syömisestä on vierähtänyt tovi jos toinenkin. Kaupasta poimin siis mukaani vaaleanpunaisen berliininmunkin, joka sattuu kuin sattuu olemaan yksi suurimmista herkuistani.

Eilen oli myös poliaika, jossa ei puhuttu mitään ihmeellistä. Olen kuitenkin viimeaikoina kokenut nuo viikottaiset polikäynnit tarpeellisiksi, koska kouluasioiden lomassa en aina ehdi edes ajatella syömishäiriötäni. Se on sekä minun että politapaajani mielestä hyvä asia, että elämässäni on nykyään paljon kaikkea muutakin. En kuitenkaan silti saisi unohtaa syömishäiriötäni - enkä haluakaan. Parantumisessa on vielä töitä, ja sen tiedän itsekin. Sanoisin kuitenkin tällä hetkellä voivani hyvin. Paremmin kuin pitkään aikaan.

Se mistä huomaan oloni kohentuneen on se, ettei aamulla sängystä nouseminen enää teekään pahaa - päinvastoin. Odotan innolla uutta päivää ja uusia tapahtumia sekä sovittuja menoja. Ei elämä niin pahalta maistukaan kuin silloin joskus ajattelin sen maistuvan. Voisin jopa sanoa olevani enemmän kuin onnellinen siitä, että minullakin on vihdoin elämä, jossa on jotain elettävää, koettavaa ja nautittavaa.

P.S. Nyt kun on loma, ajattelin tässä lähipäivinä kertoa enemmän nykytilanteestani sekä julkaista vihdoin ja viimein 100 faktaa minusta, osa 2:sen.

Parasta juuri nyt

2011-10-08T15:25:00.002+03:00

Viltit, joiden alle käpertyä iltaisin katsomaan lempisarjaa tai lukemaan mieluisaa kirjaa

Kynttilät, joita voi alkaa jo pikkuhiljaa etsiskelemään kaapeista

Kaikki puista pudonneet lehdet kauniine väreineen

Bussi junan tai kävelyn sijaan

Lämmin kaakao ja/tai tee

Aamupuuro kera voisilmän

Se tunne, kun on saanut läksyt tehdyksi

Ystävät

Musiikki

Perjantai, lauantai ja sunnuntai

Kissan kehräys

Ystävän sateenvarjon alle pääseminen

Nauraminen niin kovaa, että vatsaan sattuu

100 faktaa minusta osa 1

2011-10-01T18:52:00.001+03:00

1. Perustin blogini vuonna 2008.

2. Olen useampaan otteeseen poistanut blogini.

3. Olen useampaan kertaan palauttanut blogini poistamisen jälkeen, ja mutta tässä sitä ollaan.

4. Mietin välillä blogini lopettamista, mutta olen aika varma etten kuitenkaan aio tehdä sitä.

5. Jos tekisin sen, olisin luultavasti pian takaisin.

6. SmilingGirl-nimimerkki tulee siitä, että hymyilin ennen melkein aina.

7. Mietin itsekin, miten joku voi aina olla iloinen ja hymyileväinen.

8. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa.

9. Minulla menee tällä hetkellä hyvin.

10. Minulla on välillä myös päiviä, jolloin kaikki ärsyttää enkä saa mitään aikaiseksi.

11. Asun Etelä-Suomessa.

12. Meillä on kissa.

13. Sairastuin syömishäiriöön vuonna 2007.

14. Olen harrastanut elämäni aikana vaikka minkälaista urheilua.

15. Kartoin ennen punaista lihaa, mutta nyt ajattelen, etten enää ikinä voisi olla syömättä sitä. Pyrin syömään monipuolisesti sekä lihaa, kalaa että kanaa. Syön myös silloin tällöin kasvisruokaa.

16. Kun olin pieni, haaveilin, että minusta tulisi kilpaurheilija tai ammattitasoinen jalkapalloija.

17. Asun vanhempieni kanssa.

18. Tykkään paljon musiikista, ja haaveilin joskus rumpujensoitosta.

19. Lempikappaleisiini kuuluvat mm. Adelen Need You Now, Hurtsin Wonderful Life, Wye Oakin Civilian, Angus & Julia Stonen Big Jet Plane, The Piercesin We Are Stars jne...

20. Ihastun kappaleisiin yleensä sanojen perusteella. Niillä pitää olla jonkinlainen merkitys, tai tarina, johon pystyy samaistumaan.

21. Suoritan 2. asteen opintoja.

22. Olen päässyt eroon melkein kaikista ruokakammoistani.

23. Nykyään pystyn syömään kaikkea hampurilaisesta suklaaseen.

24. Syön joka päivä herkkuja (sanoin tämän siksi, että te siellä ruudun toisella puolella ymmärtäisitte, ettei siitä seuraa mitään pahaa).

25. Nautin ruuasta ja syömisestä.

26. Toisinaan pystyn näkemään itseni realistisemmin.

27. Lempiaineeni on espanja.

28. Big Brother koukuttaa minua viikonloppuisin, mutta arkisin sillä ei ole mitään merkitystä.

29. Seuraan televisiosta myös Salkkareita ja Suomen Huippista.

30. Haluaisin käydä useammin elokuvissa.

31. Olen hetero.

32. Olen ihastunut.

33. Pidän valokuvaamisesta isolla p:llä!

34. Suoraan puhuen ihastun ihmiseen ensimmäisenä ulkonäön perusteella, mikä on aika typerää.

35. Lempivuoden aikani vaihtelee. Tällä hetkellä haluaisin jo talven tulevan, mutta talvella taas kesän.

36. Olen lukenut elämäni aikana vain noin 5-6 kirjaa

37. Suunnittelen usein kaikenlaista, mutta usein asiat jäävät vain puheen tasolle.

38. Parantumisen suhteen olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni, enkä vain puhua.

39. Eniten minua on vienyt paranemisen polulla eteenpäin usko itseensä. Ei tarvitse luvata tai tehdä mitään kenenkään toisen vuoksi. Sillä ei pyri pitkälle, mutta se voi kuitenkin auttaa tsemppaamaan.

40. Välillä minusta tuntuu, että jos minulla olisi joku, voisin hyväksyä itseni paremmin.

41. Loppujen lopuksi minusta tuntuu, että minun täytyy ensiksi pystyä hyväksymään itseni ennen kun voin hyväksyä ketään muuta.

42. Pelkään hämähäkkejä ja ötököitä.

43. Nään usein unta siitä, että olen lentokoneessa, mutten koskaan saavu perille.

44. Minulla on monia lempiruokia; pasta, kiinalainen ruoka.

45. Jos saisin valita, matkustaisin Brasiliaan, Pohjois -ja Etelä-Amerikkaan.

46. Minulla on liput 2 viikon päästä olevaan Hurtsin konserttiin.

47. Välillä minusta tuntuu, että elän viikonlopuille ja lomille.

48. Totuin arkeen kunnolla vasta pari viikkoa sitten, vaikka koulut alkoivat jo 1,5 kuukautta sitten.

49. Minun pitäisi olla nyt, tälläkin hetkellä, lukemassa kokeisiin.

50. Olen huono matematiikassa, mitä ei varmaan uskoisi. En muutenkaan ole koskaan ollut koulussa kympin oppilas, mutta toisinaan olen ihan sinut sen asian kanssa.

Another Wednesday

2011-09-28T17:50:00.000+03:00

Välillä ihmettelen sitä, minne katoavatkaan ne minuutit, tunnit, päivät ja kuukaudet. Mietin ajankulua ja sitä, miten päivät vierivät, vaikka välillä ei tekisikään mitään. Itse asiassa päivät tuntuvat välillä kuluvan nopeammin silloin, kun ei mitään tee.

Uusi viikko, uusi alku, uusi arki. Hoen itselleni, että kaikki menee hyvin. Selviydyn kaikesta niillä taidoillani, jotka minulla on; minun ei tarvitse olla parempi, mutta ei huonompikaan.

Toisinaan se riittää minulle, että teen parhaani, mutta toisinaan haluaisin olla edes hitusen parempi. Muistutan itseäni sillä, että aina on joku, joka on minua huonompi. Minä olen hyvä juuri tälläisenä, omana itsenäni. Kaikista heikkouksistani ja vahvuuksistani huolimatta.

Eilinen päivä oli juuri sellainen, mistä äsken mainitsin. Mitään-tekemätön. Annoin itselleni luvan vain olla. Päivän mittaan luin muutamaan otteeseen kirjaa, joka pitää olla huomiseksi luettuna. Sainkin kuin sainkin sen luettua, melkein yhdeltä istumalta. Ja kas kummaa, oli taas aamu ja uusi viikko.

Varsinaiseen koeviikkoon on jäljellä vielä viikko. En ole vielä avannut kirjoja, enkä luultavasti aio vielä pariin päivään avatakaan. Ei sillä, etteikö se olisi hyvä asia. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen päätöksen, että luen sitten, kun siltä tuntuu. Tällä hetkellä mieleeni ei kuitenkaan jäisi mitään.

Kiireisen, mutta samalla ihanan viikonlopun jälkeen, olen onnellinen, mutta samalla kuitenkin vähän empivä ja omituinen. En tiedä, johtuuko se salaa lähenevästä koeviikosta vai siitä, että on vihdoin tullut syksy, eikä aurinkoa enää juurikaan näy. Naureskelimme tänään porukalla koulussa siitä, miten väsyneitä tulemme olemaan sitten, kun lukujärjestyksemme vaihtuvat, ja kuvioihin tulevat päivät kahdeksasta neljään. Tällä hetkellä olemme jo puolessa välissä päivää hypänneet pois oppitunnin aiheista ja juttelemme omiamme jo viimeistään ensimmäisen tunnin puolivälissä. Useimmiten sitä ei kuitenkaan kukaan opettajista edes huomaa, sillä jollakin ihmeen tavalla pystymme myös välillä keskittymään myös oppitunnin asioihin.

Odotan innolla 3. viikon päästä alkavaa syyslomaa, joka todellakin tulee tarpeeseen. Vaikka olenkin jo suunnitellut paljon menoja kyseiselle viikolle, se ei haittaa. Juuri ne menot ja tapahtumat, tekevät lomastani odottamisen arvoisen.

Nights and weekends

2011-09-17T13:12:00.000+03:00

Eilinen ilta kului saunoessa, ja olin jo ehtinyt miettiä valmiiksi, minkä tekosyyn sanoisin ystäväni kanssa sovitun menon perumiseksi. Olin valmistautunut jäämään kotiin viettämään leppoisaa perjantai-iltaa television äärelle. Murehdin, että emme kuitenkaan keksisi mitään sen kummempaa tekemistä. Siispä jäisin kotiin, koska voihan kotonakin vain istua ja olla.

Mutta kas kummaa, yhtäkkiä tulinkin ihan toisenlaisiin ajatuksiin. "Enhän mä koskaan tule kokemaan mitään erilaisempaa, jos en ensin kokeile", totesin itselleni. Niimpä vaihdoin saunan jälkeiset rentoiluvaatteet farkkuihin ja huppariin. Eikun menoksi.

Olin oikeassa, ettei ilta ollut sen kummoisempi. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, mutta meillä oli ainakin hauskaa jutellessa, ja kyllä minä itseasiassa näin pitkäaikaisen ihastuksenikin. On aina yhtä mukavaa jutella parhaan ystävän kanssa kaikenlaisista asioista maan ja taivaan väliltä.

Kotona olin vasta puolen yön jälkeen, mutta minua vaan hymyilytti. Perhosia vatsassa oli kiva mennä nukkumaan, mutta sitäkin kivempaa oli aamulla herätessään nauraa sille, että oli nukkunut kolme tuntia pidempään kuin normaalisti.

Ja niin asioiden kuuluu mennäkin. Arki on arki, ja silloin on tietyt rutiinit. Mutta viikonloput ovat viikonloppuja, ja silloin ei kuulu kangistua kaavoihin. Haluan elää elämääni täysillä tietämättä, mitä minäkin päivänä tulee tapahtumaan. En halua suunnitella mitään tapahtumia tai tekemisiä etukäteen, vaikka kalenteriin joudun tapaamisia ja menoja jatkossakin merkkaamaan.

Tuli mieleen yksi päivä kuluneilta viikoilta. En muista, mikä päivä se oli, mutta joku kuitenkin. Minulla on vielä syömisissäni tietyt rutiinit ja tuotteet, joista olen kylläkin yrittänyt pikkuhiljaa pyrkiä eroon. Olen onnistunutkin siinä, enkä enää vähät välitä onko jogurttini juuri sitä tiettyä makua, tai ovatko murot juuri sitä tiettyä merkkiä. Pääasia, että sitä on, ja se maistuu hyvältä. Tämän on huomannut myöskin minun isäni, ja hän sanoikin tästä eräs päivä minulle. "Hienoa huomata, että olet mennyt jo selkeästi eteenpäin. Se on juuri sitä parantumista." Ja siitäkö, juuri siitä, minulle tuli kovin hyvä mieli.

Tietyt kehumiset ja tsemppaukset muistuttavat minua niinä vähän huonompinakin päivinä. Ne auttavat minua jaksamaan eteenpäin. Kertovat minulle, että tästä voi parantua lopullisesti.

There is no "maybe"

2011-09-16T15:26:00.010+03:00

Koulussa tunnen olevani osa porukkaa, osa ystäväpiiriä. En ole enää vain tyttö, jota kukaan ei kuuntele. En ole tyttö, jonka kanssa ollaan, koska ei oikeasti haluttaisi, mutta ei kuitenkaan haluta jättää yksin. Minä olen minä, juuri minä, ja uskon, että minusta pidetään juuri tälläisenä kuin olen. Minun ei tarvitse olla mitään enempää eikä vähempää.

Olen oma itseni, vahvemmin kuin pitkään aikaan. Silti tuntuu, että jotakin on vielä kadoksissa. En osaa olla vihainen tai ärsyttävä. En toki tarkoita, että pitäisi olla ärsyttävä tai vihainen. Mutta minusta tuntuu, että olen aina niin positiivinen kaikkia ihmisiä kohtaan. Hymyilen, olen iloinen ja nauran. Myös ihmisille, joista en oikeastaan edes pidä.

Mottoni on aika pitkään ollut "kohtele muita niinkuin haluat, että itseäsi kohdeltaisiin". Siltikään, en aina saa kaikilta ihmisiltä samanlaista kohtelua. Minun pitäisi kai oppia hyväksymään, ettei aina voi olla kaikkien mieliksi. Ei voi mitenkään olla niin, että minun luonteen piirteet loksahtaisivat yksiin jokaikisen ihmisen kanssa. Me kaikki olemme omanlaisiamme yksilöitä. Meistä joko pidetään, tai ei pidetä. Siispä minunkin kai pitäisi vaan hyväksyä se, etten tule koskaan olemaan paras ystävä henkilön B kanssa. Mutta me voimme silti vaihtaa kuulumisia, kysyä jotain toisiltamme tai moikata.

Juttelimme tänään ruokalassa porukkamme kesken. Toinen sanoi toisen olevan välillä vihaisen näköinen, mutta tämä selittää, ettei hän tarkoita sitä. Hän on vaan välillä omissa maailmoissaan, eikä siis tarkoita "typerillä" katseillaan mitään pahaa. Sen jälkeen kysyin, millaisen vaikutelman minusta saa. "En kai mä näytä välillä vihaiselta?" kysyin siihen perään. "Et tosiaankaan. Sua kohtaan ei jotenkin vaan osaa olla vihanen. Sä oot niin kiltin näkönen." Hymyilin, tottakai. Olin iloinen kuullessani tuon, mutta mietin kuitenkin koko ruokailun jälkeisen oppitunnin, mitä olin juuri kuullut. "Mielistelenköhän mä liikaa... Oonkohan mä tällänen oikeesti?" Sehän selviää vain löytämällä oman itsensä. Ja kyllä, kyllä minusta tuntuu, että olen ihan oikesti tälläinen. Ehkä kiltti, mutta osaan kyllä olla ärtynytkin. Ainakin vähän, jollen paljoa.

Jos olen sopinut tapaamisen ystäväni kanssa, en millään haluaisi perua sitä, vaikka haluaisinkin jäädä kotiin katsomaan telkkaria. Olen kuitenkin viimeaikoina tehnyt niin, parikin kertaa. Olen perunut tapaamisen ja pahoitellut, mutta en ole murehtinut sitä enää sen enempää. Siitä ei ole seurannut mitään pahaa, vaikka ystäväni onkin ehkä vähän harmitellut, mutta loppujen lopuksi se on ollut vain hyvä asia. Olen saanut lepohetkeni ja pystynyt koulukiireiden keskellä rentoutumaan ja sanomaan itselleni kerrankin ei tai kyllä.

Useimmiten lempilausahdukseni on ihan sama. Minulle on ihan sama, mitä tehdään, ihan sama, minne mennään. Ja täytyy myöntää, että elämä tuntuu välillä aika tylsältä, kun sanon niin. Pitäisi vaan rohkeasti uskaltaa sanoa joko kyllä tai ei. Ei se voi olla niin pelottavaa, eihän?

Mitä rohkeammin uskallan käyttää sanoja kyllä ja ei, sitä rohkeammin uskallan myös uskoa siihen, että minä parannun. "Ehkä mä parannun" sijaan "Mä parannun!"

Rainy day

2011-09-12T17:08:00.002+03:00

Päätin tulla kesken läksyjen teon kirjoittamaan tänne vähän kuulumisia. Hyvin on mennyt, elämä ylipäätään. Koulussa on ollut jo muutama sanakoe sekä yksi ihan oikea koe. Ne ovat menneet ihan hyvin, ja se riittää. En vaadi itseltäni täydellisyyttä, vaikka välillä sellaista miettiikin.

Syksyä odotan jo, kovastikin. En kuitenkaan voi sanoa, etten jäisi kaipaamaan aurinkoa. Että en jäisi kaipaamaan kasveja ja luontoa, ja niiden kauniita värejä. Samalla minä kuitenkin kaipaan iltoja, joita kynttilä valaisee ja kuppi kuumaa lämmittää.

En ole puhunut paljoa koulustani. Olen saanut siellä uusia ystäviä ja uuden porukan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen kuuluvani johonkin. Olevani osa jotain. Olen osa meidän porukkaamme. En tunne heitä vielä täydellisesti, muttei tarvitsekaan. Tunnemme jo toisemme niinkin hyvin, että välitunnilla nojailemme päitä toisiamme vasten ja nauramme. Puhumme asioista, kaikenlaisista. Asioita, joista puhutaan ystävien kesken, tyttöjen kesken ja kaikkea muutakin.

On päiviä, jolloin en ole ollut onnellisimmillani, mutta myös päiviä, jolloin olen onnellinen ja paljon enemmänkin. Ilot ja surut, nehän kulkevat käsi kädessä. On raskaita päiviä, mutta sitten on myös niitä helpompia, jolloin elämä tuntuu taas sen arvoiselta. Useammin olen ollut onnellinen ja tyytyväinen nykyiseen elämääni. Minä päätän nyt elämästäni ja olen valinnut, etten enää koskaan palaa takaisin. Yritän unohtaa menneet ja aloittaa alusta. Löytää ne palaset, jotka joskus kadotin. Mutta haluaisin löytää myös jotain uutta. Sellaista, mitä en ole ennen ole nähnyt, kokenut, maistanut tai kuullut.

Tänään on ollut tälläinen päivä, jolloin mikään ei oikein tunnu miltään ja ärsyttää. Koulussa mennään liian nopeasti eteenpäin ja tuntuu, etten pysy mukana. Ulkona sataa ja huomenna pitäisi raahautua kahden viikon jälkeen taas polille. Välillä on tuntunut siltä, että on ihan liian paljon asioita samaan aikaan. Onneksi nään huomenna koulupäivän jälkeen ystävää. Se tekee päivästäni varmasti paremman.

Maanantaista, tiistaista, enkä keskiviikosta, en yleensä pidä yhtään. Mutta kun mennään kohti loppuviikkoa, niin johan alkaa hymyilyttämään. Viime päivien ärtyneisyys ja "mikään ei tunnu miltään", saattaa johtua siitä, että olen viime aikoina vasta alkanut oikeasti ymmärtämään, että eräs yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä on poissa eikä enää koskaan palaa takaisin. Rakastan sinua.

P.S.
Ajattelin tehdä sadanviidenkymmenen postauksen kunniaksi jotain erilaisempaa. Tämä on 122. postaus, joten siihen ei ole enää pitkä aika. Ajattelin laittaa sivun yläkulmaan pienen kyselyn, ja kysyä kerrankin teiltä, millaisen postauksen haluaisitte minun tekevän.

I'm living my life

2011-08-28T17:25:00.008+03:00

Minulla olisi niin paljon asioita joista voisin kertoa, mutten tiedä mistä alottaisin. Ensinnäkin, se ihastus, josta puhuin viimeksi on jo entisen talven lumia. Muutenkin viime päivät ovat olleet ihmeellisiä. Tunteet, ajatukset ja mieliala ovat heitelleet sinne sun tänne maan ja taivaan välillä. En kuitenkaan sanoisi, että se on pahasta.

Mieleeni tulee väistämättä mieleen ajat, jolloin minun piti oikein miettimällä miettiä, mitä kirjoittaisin. Jokainen päivä oli samanlainen ja meni saman kaavan mukaan, joten yleensä kirjoitin vain sairaudestani. Nyt elämäni on niin paljon erilaisempaa. Voisin kirjoittaa siitä, kuinka välillä olen ollut onneni kukkuloilla, ja taas välillä ollaan surtu yhdessä ystäväni kanssa. Kotona en kuitenkaan ole hirmuisesti ollut, joten blogin päivittämiseen ei ole jäänyt hyvin aikaa.

Koulu menee eteenpäin omalla painollaan. Lupasin olla yrittämättä liikoja ja keskittyä enemmän omaan hyvinvointiini, ja olen mielestäni onnistunutkin siinä aika hyvin. Välillä on toki hetkiä, jolloin ajattelee vähän tylsempiäkin asioita, mutta olen kuitenkin pystynyt käsittelemään ne vain ohimenevinä ajatuksina. Uskon edelleenkin niiden ajatusten hiljenevän sitä mukaa, mitä vähemmän annan niille valtaa ja arvoa.

Syksy tekee tuloaan, eikä se enää pelota minua. Odotan innolla sitä, että pääsen shoppailemaan syysvaatteita. Odotan innolla myös iltoja, jotka pimenevät ja jolloin tuntuu siltä kuin voisi jo kietaista toppatakin päälleen.

Ajatuksista vielä sen verran, että elämä on kyllä paljon ihanempaa, parempaa ja kivempaa, kun on energiaa tehdä asioita. Joskus epäilin, ettei elämä "lihavempana" kuitenkaan tulisi olemaan yhtään sen parempaa, mutta olin väärässä. Sitä paitsi en minä ole lihavempi, vaan terveempi ja eloisampi. Olen voimistunut ja vahvistunut. Syöminen auttaa jaksamaan.

Se, että koulun jälkeen saa istahtaa sohvalle tekemään läksyjä, antaa ajan kulua, ja huomata olevan taas ilta ja seuraavaksi taas aamu. Se saa minut tuntemaan, että olen taas elossa. Ei elämäni ole pelkkä koulu, mutta se on osa elämääni. Opiskelu ja työ yhdessä ovat suuri pala elämää. Ilman niitä elämä ei millään voi tuntua normaalilta. Kun on ahkeroinut raskaan kouluviikon, sen jälkeen on aina kerta kerralta ihanampaa aloittaa viikonloppu.

On ihanaa huomata, että viikonloput tuntuvat taas viikonlopuilta. Kesälomalla ne tuntuivat vain päiviltä, jotka lipuivat ohitse muiden mukana. Nyt osaan ottaa niistä kaiken irti. Rentoutua, syödä hyvin ja ladata akkuja. Arvostan myös omaa aikaa, jolloin saan rauhassa tehdä asioita, joita haluan. Välillä mietinkin, mistä ihmeen rakosesta järjestäisin itselleni aikaa valokuvaamiseen. Tuntuu, että viime kerrasta on ehtinyt vierähtämään jo ikuisuus. Arki pakottaakin minut sopeutumaan ajatukseen, ettei kaikkelle voi millään järjestää aikaa. Onneksi tosiaan on viikonloput.

I hope you find happiness

2011-08-18T16:47:00.010+03:00

Viime kerrasta on vierähtänyt pitkä aika - ehkä liiankin. En kuitenkaan halua, siitäkään huolimatta, pyytää mitään anteeksi. Haluan vain sanoa, että olette maailman parhaimmat lukijat. Olette niitä, jotka ymmärtävät, miksen joka päivä kirjoita tänne kuulumisiani.

Minulla on elämä, haaveita ja unelmia. Minulla on tavoite. Se on tavoite, joka vie paljon aikaa opiskelun ja muun elämän ohella, mutta se on myös tavoite ja asia, jota ihanampaa en hevillä löydä tai keksi. Se tavoite on nimeltään parantuminen, tervehtyminen. Sen myötä pystyn saamaan jokaikisen narun omiin käsiini, eikä kukaan muu voi niitä enää sitten liikuttaa.

Täytyy myöntää, että viime päivät ovat olleet samalla maailman ihanimpia ja maailman raskaimpia. Olen vasta aloittanut opiskelut, joita pelkäsin ja panikoin monta kuukautta. Niihin liittyi pelokkaita ajatuksia. Pelkäsin, etten pystyisi syömään tai löytäisi ystäviä. Olisin koulussa ypöyksin. Siellä olisivat vain minä ja sairaat ajatukseni.

Ne kummatkin asiat ovat kuitenkin, jostain kumman syystä, menneet paremmin kuin kuvittelin niiden menevän. Ihmettelin itsekin, olinko se oikeasti minä silloin ensimmäisenä päivänä, joka ottaa ruokalassa riittävän annoksen ruokaa kaikkine lisukkeineen. Istuinko siellä oikeasti minä, vai oliko se ihan joku muu? Kyllä, se olin minä. Minä, ihan omana itsenäni.

Ensimmäisen koulupäivän jälkeen tunsin itseni kuin 1-luokkalaiseksi, joka oli vasta oppinut aakkoset. Eikä siinä vielä kaikki, olen kaiken lisäksi ihastunutkin. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu siltä, että ehkä tässä maailmassa voisi olla edes hitunen mahdollisuus siihen, että minusta voitaisiin pitää.

Olin unohtanut, että opiskelukin voi olla hauskaa. Olin muistanut sen vain uuvuttavana ja raskaana taakkana, josta tulen vain entistä väsyneemmäksi. Nyt, kun olen koulupäivinä syönyt riittävästi, niin olen saanut energiaa opiskeluun ja jaksanut tehdä myös läksyjä.

Elämä tuntuu siis pikkuhiljaa palaavan loman jälkeen raiteilleen. Ehdin stressata sitäkin, että mitenköhän kaikki sitten taas lähtee käyntiin - mutta turhaan. Annan asioiden mennä päivä kerrallaan, en ota liikaa paineita, teen läksyt sitten kun jaksan ja panostan kouluun niin paljon kuin minulla on milloinkin annettavana.

En tiedä, onko tämä vaan joku vaihe, mutta nykyään kotona olo tuntuu kummalliselta. Mieluummin olisin joko koulussa tai ystävien kanssa. Muualla kuin kotona oleminen on alkanut tuntumaan paljon kivemmalta vaihtoehdolta. Ehkä pitkän talven ja melkein kesänkin, jälkeen, sain tarpeekseni neljän seinän sisällä istumisesta. Vihdoinkin astun ulos kuorestani, lopullisesti. En kuitenkaan kiellä, ettenkö yhä tarvitsisi tai haluaisi silloin tällöin olla kotonakin. Tarvitsen yhä päiviä, jolloin haahuilen kotona yöpaidassa ja katson televisiota. Välillä täytyy myös levätä.

Syksyni jatkuu siis koulun ja ystävien parissa. Salaa odotan jo puista putoavia ja lehtiä, villasukkia ja pimeneviä iltoja.

Mitä teille kuuluu?

Can't live with them

2011-07-31T17:22:00.007+03:00

Voin jo tuntea ne. Ne perhoset vatsassani, jotka iskevät sitten vasta pahemmin, mutta iskevät kuitenkin. On aamu, valmistaudun lähtemään. Mietin, lähtisinkö jo, etten lähtisi liian aikaisin. Mutta lähden kuitenkin. Uuden kouluni ovella mietin, menenkö sisään. Menen kuitenkin. Ihmisiä, joita en tunne. Niitä on kaikkialla. Mutta tavallaan. Tavallaan saatan pitää siitä. He eivät tiedä minua. He eivät tunne minun tarinaani. Eivät tiedä kuka olen tai missä asun, eivät edes lempiväriäni. He tietävät vain minun ulkoisen kuoreni. Kasvot ja vartalon.

Mietin jo nyt, millaisen ensivaikutelman he minusta saavat. Joko he haluavat tutustua, tai eivät halua tutustua. Niinhän se yleensä menee. Luultavasti minä katselen vain hermostuneena ympärilleni ja mietin, missä olisi hyvä olla. Missä tuntisin oloni turvalliseksi, kun ei ole ketään tuttua, jonka viereen voisi painautua.

Mietin jo niitä aamuna, joina minun täytyy herätä, vaikken vielä jaksaisi. Mietin sitä, kuinka haikeana muistelen taas syksyn pimeinä iltoja niitä aamuja, jolloin ei ollut kiire minnekään ja sain torkuttaa herätyskelloani niin monta kertaa kun halusin. Mutta samalla arki, rutiinit ja opiskelu kuulostavat turvalliselta ja normaalilta. Se kuulostaa elämältä. Toivon opiskelujen ohella kuitenkin haluavani myös jaksaa tavata ystäviäni ja pitää hauskaa viikonloppuisin.

Kun kaikki muuttuu ja minä horjun, heilahtelen, pelkään tietysti putoavani. Mutta tällä kertaa minä todella uskon selviäväni. Haluaisin nyt vihdoinkin näyttää kaikille, että minä selviän. Tämä tyttö selviää, opiskelee, saa itselleen mieluisan ammatin, ja sen kaiken ohella vielä parantuu. Se kuulostaa niin isolta asialta. Uskomattomalta unelmalta ja haaveelta, joka on mielessäni joka päivä, mutta kuulostaa välillä kuitenkin niin ylitsepääsemättömän vaikealta. On totta, että on helppo kadottaa itsensä ja pudota aina yhä vain syvemmälle, mutta sieltä nouseminen on kaksinkerroin vaikeampaa. Minä kuitenkin vielä uskon. Minä jaksan uskoa siihen, että kun täältä nousee lopulliseen vapauteen, on kaikki paljon valoisampaa, parempaa, helpompaa. Silloin ei ole tälläistä hirmuisen raskasta taakkaa harteillaan. Tämä ei ole syöpä, tätä ei voi verrata mihinkään sellaiseen sairauteen. Mutta tämä vaikuttaa niin minuun, kuin läheisiinikin. Se vie voimia minulta, heiltä. Se vie päiviä minun elämästäni, jotka minä haluaisin elää kuten normaali minun ikäiseni.

Ei, en voi saada niitä menetettyjä vuosia takaisin, mutta tulevaisuuteeni voin vaikuttaa. En todellakaan halua, että joudun koko elämäni miettimään syömisiäni, painoani ja vartaloani. Haluaisin itselleni miehen, paremman itsetunnon ja ammatin. Sitä ei saavuteta paikalleen jämähtämisellä, murehtimisella ja märehtimisellä siitä, kuinka asiat voisivat olla paremmin, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu.

Olen mennyt kahden vuoden aikana huimasti eteenpäin. Välillä on tullut takapakkeja, mutta niistä ollaan selvitty. Nyt voin fyysisesti paremmin kuin pitkään aikaan. Henkisestikin olen mennyt paljon eteenpäin, mutta tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Välillä on tuntunutkin siltä, kuin olisin jämähtänyt tähän tilaan. Tiedän, ettei tämä vielä riitä, koska en ole terve. Tiedän sen niistä huonoista päivistä, joina syömishäiriö yrittää vielä puskea päälle. Nyt ymmärän kuitenkin sen, ettei se ole mikään vaihtoehto. En enää tartu siihen vaihtoehtoon, että alkaisin laihduttamaan, tai mitään muutakaan, koska se ei vie minua tästä tilanteesta eteenpäin tai saa minua voimaan paremin.

On aika siirtyä taas askel eteenpäin. Kohti terveyttä. Kohti elämää.

Turn my fear into dust

2011-07-28T12:44:00.009+03:00

Olen viime päivinä tajunnut, ettei blogini ei enää vastaa alkuperäistä tarkoitustaan. Perustin blogini itseäni varten. Halusin olla yksi niistä anonyymeistä kirjoittajista, ketkä eivät koskaan paljasta omaa nimeään tai kasvojaan. Halusin pysyä pimennossa ja kirjoittaa ajatuksiani suoraan. Halusin kirjoittaa tänne niin hyvistä, kuin huonoista hetkistä.

Nykyään blogiani lukevat ihmiset, joita en tunne. Mutta blogiani lukevat myös ihmisiä, jotka tunnen. Blogiani lukevat jopa jotkut lähimmistä ystävistäni. Heihin olen tutustunut joko täällä, tai osastolla. Ei, se ei ole haitannut minua. Vaikka välillä olenkin miettinyt, mitä suustani uskaltaisin päästää. Mutta uskon kyllä heidän tuntevan minut niin hyvin, että he saattavat kuulla joitain blogiini kirjoittamista asioistani myös minun suustani, kasvokkain. Ehkä he saavat täällä jopa tietää minusta asioita, joita en muuten uskaltaisi heille kertoa. Ehkä he siis tietävät minusta tämän myötä vähän enemmän, ja ymmärtävät minua paremmin.

Täytyy silti myöntää, että pelkään yhä muidenkin löytävän minun blogini. Sellaisten ihmisien, jotka eivät ole välttämättä edes tienneet sairaudestani. Tai ovat tienneet, mutta eivät ole tienneet siitä niin paljon. Pelkään ihmisten reaktioita. "Ajatteleeko SmilingGirl oikeasti noin?"

Mutta toisaalta. Vaikka välillä olenkin ollut vähän hukassa tämän blogin suhteen, ja olen ehkä vieläkin, se ei haittaa. Ehkä on ihan hyvä asia, että kirjottaessani ja painaessani "julkaise teksti"-linkkiä, vatsassani leijailee perhonen jos toinenkin. Tämä on ollut paikka, jonne olen kirjoittanut asioita, joita en missään muualla olisi välttämättä pystynyt käsittelemään. Joten olkoon se sitä jatkossakin. En aio pelätä julkaista tekstiä, jonka olen itse, omalla ajatuksellani ja vaivallani kirjoittanut. Olivatpa ne sitten ahdistavia ajatuksia sairaudestani, iloisia ja ihania kuulumisia tai saavutuksia. Niiden myötä minä tulen vain vahvemmaksi. Ja kuka tietää, ehkä jonain päivänä uskallan näyttää blogini muillekin. Äidille, jopa isällekin? Ehkä sitten jonain päivänä, kun olen siihen valmis.

Niin, ja nyt kun olen saanut tämän tekstin julkaistua ja rohkaistua itseäni, miksipä ette rohkaistuisi tekin? Jos siellä ruudun toisella puolella naputtelee joku minut tunteva/tietävä ihminen, olisi ihana kuulla ajatuksesi. Ja miksi en haluaisi kuulla ajatuksiasi, vaikka et minua tuntisikaan. Mikä tekee blogistani lukemisen arvoisen? Mitä voisin parantaa? Onko tekstiä liian vähän, tai kenties jopa riittävästi? Haluaisitteko nähdä blogissani myös itse ottamiani valokuvia?

En muuten koskaan kuvitellut saavani yhden yhtä lukijaa. Mutta nyt, kun teitä on jo tuonkin verran, olen suunnattoman kiitollinen. Ilman teitä, ihanat lukijat, tämä blogi ei olisi yhtään mitään. Kiitos!

I will survive

2011-07-23T15:52:00.005+03:00

Se oli yksi elämäni raskaimmista päivistä. En pystynyt pidättelemään itkuani - eikä minun edes tarvinnut. Hautajaisissa oli outo tunnelma. Sellainen unelias ja hieman väsynyt. Surullinen. En millään pysty vieläkään ymmärtämään, että hän kuoli. Haudalta siirryimme viettämään muistotilaisuutta kauniiseen kirkkoon, jossa oli pientä tarjoilua. Mansikka- ja vadelmakakkua, liha -ja kalakakkua. Söin sekä täyte että voileipäkakkua. Voi, ne maistuivat niin hyviltä. Niitä syödessäni mieleeni tulivat lapsuudenmuistot. Ukki teki kieltämättä maailman parasta täytekakkua, eikä sitä voi kukaan kieltää.

On minulla ollut onneksi mielessä paljon muutakin. Syksy. Se tulee pian. Niin pian, ettei huomaakaan. Ja hups, sinne kesä sitten meni. Aina olisin halunnut tehdä jotain enemmän. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että tein riittävästi. Tämä riittää.

Päälimmäisenä mielessä on tietysti koulu; oppimateriaalin osto, eli kirjat ja niiden kustantaminen ja loppusumma. Täysin uusi ympäristö ja uudet ihmiset. Pelko yksinjäämisestä ja... No kaikesta muustakin. Tapani mukaan kun olen maailman parhain stressaamaan. (Kappas, ainakin yksi asia, jossa olen hyvä). Toivon siis, että saisin ystäviä jo ensimmäisenä päivänä, kirjat eivät maksaisi niin paljoa, koulunkäynti ei olisi niin raskasta ja niin edelleen. Mutta loppujen lopuksi, mitä siitä vaikka olisikin? Kyllähän minä selviän. Selviän kaikeseta, jos vain suinkin haluan.

Jalkaani kutittaa. Siihen pisti itikka. Uskokaa tai älkää, mutta se on vasta toinen itikanpistos tänä kesänä. Kutina siis keskeytti ajatuksenkulun. En olisi muuten hypännyt asiasta toiseen, tai kolmanteen. Mutta kuten olen itseäni yrittänyt ymmärtää, olen sekä hieman peloissani, jännityksissäni, stressaannuksissani (:D) ja sitä rataa. Haluaisin tästä tavasta eroon. Jos tässä on jotain hyvää, niin ainakin se, että osaan valmistautua ja ajatella asioiden hyvät ja huonot puolet.

Välillä kaipaan aikoja, jolloin tein asioita spontaanisti. En ajatellut, mitä voisi tapahtua. Minä menin ja tein. Se oli elämää yksinkertaisuudessaan. Se, että en ole pitkään aikaan rikkonut rajojani ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö enää koskaan tulisi sitä tekemään. Varmasti tulen, kunhan ensiksi tulen tästä hieman rohkeammaksi.

Tänä kesänä olen ainakin oppinut sen, että elämä voi olla ihan pienestä kiinni. Koskaan ei voi tietää, mitä tulee tapahtumaan.

Pitäisi siis nauttia elämästään. Elää niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Vaikka kaikki ihmiset maailmassa haluaisivatkin, ei kukaan voi millään nauttia jokaisesta päivästä täysin siemauksin. Välillä on surun, välillä ilon päiviä. Mutta ilman surun päiviä emme osaisi nauttia onnellisimmista päivistä. Elämä ei kuitenkaan saa olla sellaista, että joka päivä joudut aamulla pakottamaan itsesi ylös sängystä. Aurinko paistaa, mutta elämä näyttää muuten synkemmät puolensa. Sellaista on ollut minunkin elämäni, mutta toivon, ettei enää koskaan tule olemaan. Hyväksyn kyllä surulliset päivät. Mutta pieniin kompahduksiin ja kömmellyksiin ei pidä takertua. Niistä pääsee yli, ja elämä jatkuu. Ehkei samanlaisena, mutta erilainen elämä voi olla jopa parempaa.

Where grass is green and skies are blue

2011-07-19T13:20:00.005+03:00

Puhun blogissani usein vain sairaudesta, syömisestä, ruuasta ja ihmissuhteista. Alunperin tein blogini itseäni ja l**hdutusta varten (eihän se ole mikään kirosana, mutta kuulostaa korvissa niin rumalta ja ahdistavalta, että oli pakko sensuroida). Päivittäiset postaukseni koostuivat thinspiration-kuvista ja päivän kalorisaldoista. Kyllä, minäkin olen ollut sellainen. Myönnän, että moinen kuulostaa korvissani nykyään omituistelta. Silloin pidin kalorien laskentaa, tunnin välein vaa'alla ravaamista, oksentamista ja pakkoliikuntaa elämäntapana. Elin elämää, joka satutti minua ja söi minua niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

Pikkuhiljaa kyseisen elämäntavan "onnellisuus" alkoi avartua minulle. Kun se näytti minulle toisen puolensa, myönnän olleeni pettynyt. Hyvin, hyvin pettynyt. Se oli vienyt elämästäni liian suuria palasia. Eikä siinä vielä kaikki: mitä enemmän se otti, sitä vaikeampi siitä oli irrottautua. Olo oli niin onneton, surullinen, väsynyt ja ahdistunut. Miksi sitten oli niin vaikea päästää irti ja alkaa taistelemaan sitä vastaan?

Siinä vaiheessa, kun mieleeni tulivat ensimmäisiä ajatuksia paranemisesta, aloin miettimään sitä vakavasti. Kuulostihan paraneminen niin ihanalta ja onnelliselta. Olin jopa valmis nostamaan painoani ja tekemään kaikkeni. Onnistuinkin siinä. Painoni nousi ja vakuuttelin kaikille, että minulle menee hyvin. Pääsin kotiin sairaalasta. Hetkittäin tunsin oloni onnelliseksi. Kävin koulua ja olin ystävieni kanssa. Mutta sitten tuli aina joku, mikä sai minut taas ajattelemaan sitä onnetonta elämää. Siihen oli niin helppo palata, että jo kuukauden tai parin päästä olin jo jonossa osastolle.

Luulen yritysteni tyssähtäneen aina siihen tiettyyn pelkoon. Mitä aidan toisella puolen odottaa. Vai odottaako siellä edes mitään, olen usein miettinyt. Siksi on tuntunutkin aina helpommalta vaan jäädä paikalleen elämään elämää, joka ei kuitenkaan ole tuntunut miltään.

Osastojaksot opettaneet ja kasvattaneet minua. Olen edistynyt niiden vuoksi monellakin saralla. Mutta enää minä en tarvitse niitä yhtään uutta jaksoa, missään osastolla. Minun paikkani on kotona, ja ainakin vielä toistaiseksi aion käydä poliklinikalla tapaamassa sairaanhoitajaani ja kertoilemassa kuulumisiani.

Minun tavoitteeni on parantua. En enää halua enkä voi palata takaisin siihen elämään. Olen valmis taistelemaan sitä vastaan, kohtaamaan omat ongelmani ja vaikeuteni. Uskoa parempaan. Nyt olen varmasti valmis elämään, joka minua odottaa minua aidan toisella puolen. Aidan toisen puolella ruoho todellakin on vihreämpää. Sen aidan toisella puolella seisoo tyttö, jolla on parempi itsetunto ja paljon unelmia. Unelmiini mahtuu unelmien ammatti. Niin ja tietysti toivoisin, että saisin aamulla herätä jonkun suloisen pojan vierestä. Ne haaveet saavat odottaa siihen asti, kunnes opin ensin rakastamaan itseäni.

Sunny day

2011-07-18T17:11:00.008+03:00

Tänään on ollut kaikin puolin aurinkoinen päivä. Olen tuntenut tänään oloni jotenkin erilaisemmaksi ja vapaammaksi. Aurinko on lämmittänyt tänään niin sisäisesti kuin ulkoisestikin; olin tänään reippaana toisen siskoni kanssa shoppailemassa. Hänen seurassaan voin olla jotenkin helpottunut ja vapautunut. Oma itseni. Hän ymmärtää minua niin hyvin, vaikka emme olekaan tunteneet vielä toisiamme kauaa.

Kotiin tultuani täällä odotti yllätys. Sisko, joka oli vasta tullut matkaltaan, oli sohvalla istumassa. En voinut kuin hymyillä - ja hymyilen vieläkin. Katsoimme äskettäin elokuva nimeltä Kielletty hedelmä. Se oli mielestäni hyvä ja katsomisen arvoinen. Hyvällä tavalla erilainen. Sen katsottuani ajatusmaailmani avartui. Sain tietää elämästä taas hitusen verran lisää.

Aurinkoisten päivien rinnalle mahtuu myös sateisia päiviä. Matkaamme loppuviikosta takaisin Pohjois-Suomeen. Sen reissun tarkoitus ei ole pitää hauskaa tai juhlia. Siellä olisi tarkoitus mennä hyvästelemään rakas ennen viimeistä matkaansa. Olen luvannut itselleni, että minun ei tarvitse esittää siellä vahvaa. Eikä tarvitse esittää nytkään. Minä olen juuri sitä, miltä milläkin hetkellä sattuu tuntumaan.

Syömisten suhteen tuntuu menevän aika tasaisesti. Tasaisen hyvästi, voisin sanoa. Kuten jo aiemmin kerroin, välillä syön hampurilaista ja pitsaakin. Silti pelkään välillä niin painonlaskua, kuin nousuakin. Syöminen ei ole ahdistanut pitkään aikaan, joten olen ollut onnekas sen suhteen. Olen ollut vaa'atta nyt melkein kolme viikkoa. Toisin sanoen olen siis oikeasti lomalla. Elokuussa kuvioihin tulevat taas polikäynnit punnituksineen, jotka ovat aluksi viikottaisia. Kieltämättä jännittää, mutta haluan luottaa itseni. Samalla haluan itseni lisäksi olla myös muiden luottamuksen arvoinen.

Nothing lasts forever

2011-07-16T12:33:00.005+03:00

Päivät, joita ei ole montaa, mutta kuitenkin mielestäni ihan tarpeeksi, tuntuvat menevän niin kovin hitaasti. Sekaan mahtuu myös päiviä, jotka tuntuvat menevän niin nopeasti, etten meinaa pysyä mukana. Sellaista elämä kuitenkin välillä on, halusi tai ei.

Olen ehtinyt tekemään kesälomalla kaikenlaista. Käynyt huvipuistossa, kaupungilla, eri kaupungeissa, vähän pohjoisempana, mummolassa ja isoisän luona sairaalassa. Olen myös ollut ystävien kanssa, ottanut paljon valokuvia, pyöräillyt, käynyt kävelyillä ja niin edelleen.

Vielä on edessä myös asioita, joita tulen tekemään (ja haluaisin tehdä). Ensi viikolla ovat ne rakkaan isoisäni hautajaiset. Seuravalla viikolla piipahdetaan luultavasti risteilyllä - haluaisin ainakin. Olisin valmis lähtemään vaikka tänään, mikäli se minusta on kiinni.

Harmittaa vähän, että kesäloma on mennyt näin. Mutta koskaan ei voi tietää millaisia päivistä tulee. Yleensä on parempi, jos ei suunnittele mitään etukäteen. Menee päivä kerrallaan. Siten yllätyksetkin tuntuvat mukavilta. Kun ei aina tee asioita saman kaavan mukaan, tuntuu elämä myös elämisen arvoiselta.

En tietenkään ollut toivonut isoisäni kuolemaa. Se oli kesäloma-ajatuksistani kaukaisin. Eihän kukaan koskaan toivoisi rakkaan läheisen kuolemaa. Mutta nyt, vähän myöhemmin, olen miettinyt sen olevan vain hänen parhaakseen. Olihan hänellä ollut kaikenlaista. Epäonnistuneita leikkauksia ja vakavia tulehduksia. Hän oli todella rohkea taistellessaan niitä vastaan. Aina ei kuitenkaan voi voittaa. Kaikesta huolimatta hän oli meidän rakkaamme ja elää muistoissamme ikuisesti. Hän oli rohkea, vaikkei voittanutkaan taisteluaan. Aina siihen ei kuitenkaan voi itse vaikuttaa.

Näiden viimeisten kolmen viikon aikana aion ottaa kaiken irti kesälomastani. Ainakin yrittää. Haluan jaksaa seuraavan lukukauden ilman sairaslomaa. Haluan pärjätä opiskeluissa, mutta en kuitenkaan halua ottaa liikaa paineita tai stressiä. Parhaiten jaksaa, kun syö riittävästi ja suhtautuu kaikkeen positiivisesti. Päivässä, enkä kahdessakaan voi parantua, mutta pikkuhiljaa. En kuitenkaan voi jarrutella liikaa. Minun täytyy sellaista vauhtia, että muutokset pystyy huomaamaan.

Tavoitteistani voisin puhua sen verran, että haluaisin ainakin harjoitella ystävien seurassa syömistä. En ole tehnyt sitä pitkään aikaan, ehkä kerran koko kesäloman aikana. Kotona syöminen tuntuu niin turvalliselta ja vaihtoehdolta. Se ei kuitenkaan voi olla niin pelottavaa, ettenkö pystyisi syömään ystävienikin seurassa. Haluaisin muutenkin harjoitella rennompaa syömistä ja pystyä joustamaan ruoka-ajoista. En millään voi koko loppuelämääni syödä aina kello sitä ja kello tätä. En halua kangistua kaavoihin. Haluan elämääni kokemuksia, erilaisuutta ja yllätyksiä.

Happiness is my goal

2011-07-14T17:24:00.001+03:00

Mitä on parantuminen?

Se on huolettomuutta ja vapautta. Juuri niitä kauniita asioita, joista on unelmoinut. Se on onnellisuutta, joka heijastuu sekä itseensä että läheisiin. Se on liian ihanaa ollakseen totta. Se on sairastumisen vastakohta. Sairastuessa kuvittelee utopisesti. Kuvittelee kaiken olevan kaunista, helppoa, ihanaa elämän loppuun asti. Valitettavasti täydellisyyttä ei saavuteta sairastamisella ja anoreksian tavoitteita saavuttamalla. Täydellisyyden ja onnellisuuden voi saavuttaa vain ja ainoastaan parantumalla.

Mistä sitten tiedän? Enhän ole vielä itsekään parantunut.

Ei, en ole vielä parantunut. Mutta olen matkallani. Minun matkallani tie käy vain ylöspäin, mutta mikäli takapakkeja tulee niin niistä selvitään. Olenhan kuitenkin joskus ollut normaali, terve oma itseni. Miksen voisi olla sitä taas? Ei elämä ollut ennen sairastumistanikaan aina ruusuilla tanssimista, mutta monin kerroin helpompaa. Oli hetkiä, jolloin en ollut maailman onnellisin. Eihän kukaan ole. Mutta oli paljon hetkiä, jolloin oikeasti nautin elämästäni. Jos mieleni teki hampurilaista kera jäätelön, minähän menin ja ostin. Elokuvissa söin sitä, mitä sattui tekemään mieli. Karkkia söin melkein joka päivä.

Ainoa mittari onnellisuuteen ei suinkaan ole se, että pystyy syömään mitä haluaa. Se on niin paljon muutakin. Haluan takaisin sen hyvän, tai ainakin miljoona kertaa paremman, itsetuntoni. Uskalsin kävellä kadulla häpeämättä. Uskalsin syödä ihmisten edessä. Olin itsevarmempi, enkä kuvitellut aina vain häviäväni ja olevani huono. En tarvinnut ketään todistamaan sitä, että olen oikeasti ihan nätti tyttö. Minä tiesin sen.

Ei, ei se ole helppoa. Ei ole helppoa löytää itseään neljän vuoden taistelun jälkeen. Vaatii paljon, että jaksaa edes lähteä taistelutantereelle. Vaatii paljon hyväksyä se, että ylipäätään on sairas. "Onko minulla muuta elämää jos tämä kaikki loppuu?", mietin usein. Kyllä minulla on. Vaikka en aina uskokaan. Meillä kaikilla on.

Parantuminen on myös vaikeita valintoja, miettimistä, pähkäilyä, itsensä kanssa taistelua, kinastelua, ähkyä, ahdistusta. Kaikkea maan ja taivaan välillä. Mutta kun nuo kaikki vaikeudet voittaa. Kun sitten voi katsoa taaksensa, voittaneena, helpottuneena, onnellisena. Silloin tuo tyttö varmasti itkee onnenkyyneliä ja ymmärtää voittaneensa hirmuisen taistelun.

Raapusti SmilingGirl, joka toivoo sekä itselleen, että teille kaikille samanlaista loppua.

Yesterday is gone and tomorrow might never come

2011-07-13T18:10:00.004+03:00

Aamulla heräilin hieman normaalia aiemmin kauniiseen, aurinkoiseen aamuun. Hassua, että normaalia aiemmin oli kuitenkin vasta puoli kahdeksalta. Ennen lomaa ja osastolta pääsyä heräsin joka aamu, (lue jouduin heräämään) jo puoli kuudelta. Nyt kotiin päästyäni olen nukkunut ainakin kahdeksaan, silloin tällöin jopa yhdeksään. Olen huomannut myös olevani nykyään paljon virkeämpi ja energisempi. Ennen en uskonut, mutta nyt uskon, että riittävillä yöunella ja syömisellä voi tuntea olonsa paljon paremmaksi ja terveemmäksi.

Olen aamuisin siis herännyt siinä kahdeksan paikkeilla syömään aamupalaa. Aamupalan jälkeen yleensä vain olen ja katson televisiota huoneeni sohvalla, silittelen kisua ja laitan sille ruokaa. Koska suurin osa ystävistäni herää vasta puolen päivän aikaan, sovimme näkevämme yleensä vasta kolmen, neljän tai viiden aikaan. Välillä mietinkin, että mitä ihmeen tekemistä keksisin aamupäiville.

En haluaisi elää kesälomaani aikataulujen rytmittämänä. Joudun kuitenkin tekemään sitä vielä yllättävän paljon. Kaiken tekemisen ohella on nimittäin muistettava myös syödä viisi kertaa päivässä. Silloin tällöin pystyn jo syömään jotain ystävieni seurassa, mutta usein koen vielä kotona syömisen miellyttävämmäksi ja turvallisemmaksi.

Varsinaisesti ei ole mitään estettä, miksen muka voisi nukkua puolille päivin - ainahan aterioita voi soveltaa. Olemme kuitenkin tulleet yhdessä poliklinikkasairaanhoitajani kanssa siihen tulokseen, että en aio ainakaan vielä, muuttaa ateriarytmiäni. Viisi kertaa päivässä syöminen on hyvä tapa. Silloin verensokeri ei pääse heittelehtimään, ja olo pysyy hyvänä pitkin päivää.

En ymmärrä, miten joskus jaksoin pitkät koulupäivät ilman kunnon lounasta. Nyt syksyllä aion todellakin ottaa tavoitteeksi monipuoliset ja riittävät koululounaat. Liian usein toipumiseni on stopannut kouluun paluuseen. Siellä on aina odottanut minua yksi, suuri haaste. Syöminen monien ihmisten keskellä tuntuu vieläkin ajatuksena pelottavalta. Pelot ovat tehty voitettaviksi, ja minä aion ne myös voittaa. Miksi en pystyisi syömään monien ihmisten edessä, jos kerta pystyn syömään kotonakin? Eivät ne ihmiset minua syö tai pure. Syöminen on yhdessäoloa, rupattelua, kuulumisten vaihtelua, nauttimista.

Minä haluan nyt elää elämääni täysillä. En halua jarrutella. Olen vasta viime päivinä tajunnut, että on oikeasti kesäloma. Saan tehdä mitä haluan. Asioita, joita ei voi tehdä kuin kesälomalla. Eikä säästä tarvitse murehtia. Jos sataa niin sataa, mutta kyllä silloinkin voi nauttia elämästä. Mikä onkaan sen ihanempaa kuin sohvalla makoilu ja katsoa samalla elokuvaa, kun sade rapisee kattoa vasten?

Enjoy your life.
Yesterday is gone and tomorrow might never come.

Summer days

2011-07-09T20:38:00.004+03:00

Viime viikolla on tapahtui vähän kaikenlaista. Viikon alussa olin hieman flunssainen, mutta keskiviikkona koukkasimme hetken mielijohteesta McDondald'sin autokaistalle tullessamme shoppailureissulta. Tilasimme kaikille ateriat, koska oli jo sen verran, ettemme jaksaneet enää kotona alkaa tekemään päivällistä.

Olin hetkeä aiemmin sanonut ottavani jälkiruuaksi McFlurryn, mutta tilausluukulla muistin jääkaapissa olleen yhden jäätelötuutin. Tilasin siis hampurilaisaterian, ja äiti myös. Ihmettelin, miksi äiti tilasi kaksi jäätelöä. "Ehkäpä häntä sattuu vain tekemään mieli jäätelöä", mietin itsekseni.

Hetkeä myöhemmin, kun olimme jo poistuneet autokaistalta, päätin kysyä jotain. Otitko itsellesi kaksi jäätelöä? Hän sanoi, että toinen on minulle. Sanoin, että syön pakastimessa olevan jäätelön. Siitäkös, sellaisesta ihan pienen pienestä asiasta, syttyi iso mellakka. "Sinähän sanoit äsken ottavasi McFlurryn?!" Sanoin muuttaneeni mieleni ja syöväni pakastimessa olevan tuutin. Äiti raivostui. Huusi. Huusi. Huusi. Minä toistin juuri äsken mainitsemaani lauseen viisi kertaa. "Ole hiljaa", äiti sanoi. Ja minähän olin. Olin ja itkin. Sen minkä kipeällä kurkullani pystyin. Miksi äiti raivostui minulle niin pienestä asiasta? Siitä, että en syökään McDonalds'in jäätelöä, vaan kotona, pakastimessa olevan jäätelön. Oloni oli kieltämättä aika itkuinen ja surullinen, mutta päätin olla välittämättä.

Kotona aterian syötyäni päätin kuitenkin syödä sen McFlurryn, koska olin aiheuttanut kaikille niin pahaa mieltä ja harmia. "Onhan se kuitenkin hyvää ja siitä on pitkä aika kun olen viimeksi syönyt sitä", ajattelin. Toisaalta tuntui hieman kummalliselta tehdä jotain vain siksi, että muille tulisi parempi mieli. Loppujen lopuksi sain kuitenkin hyvän mielen myös itselleni.

Illemmalla äiti tuli pyytämään anteeksi. "Kyllä minä tiedän, että sinä yrität parhaasi, rakas". En sanonut mitään, halasin vain takaisin. Minusta ei todellakaan aina näytä ja tunnu siltä. Välillä tuntuu pahalta, koska kukaan ei usko tai luota minuun. Myönnän, että pelkkä hampurilaisen syöminen on minulle jo itsessään haaste. En osaa kuvailla, miten huono fiilis siitä tuleekaan, kun joku sitten alkaa valittamaan. Mutta mikä oli tämän kaiken opetus? Kaikki olisi niin paljon helpompaa, parempaa, rennompaa, ihanempaa, ilman tätä sairautta.

Nyt parina viimeisenä päivänä olen vain nähnyt ystäviäni. Jutellut heidän kanssaan. Tällä viikolla mennään myös luultavasti käymään huvipuistossa ja elokuvissa. On kuitenkin ollut myös päiviä, jolloin on ollut todella tylsää. Olen miettinyt, että mitä ihmettä tekisin. Toivonut jopa, että olisi syksy. En minä oikeasti syksyä halua. Suoraan sanottuna syksy pelottaa minua kaikkine haasteineen ja uusine kuvioineen, vaikka sisimmissäni tiedän ja tunnen: loppu on uuden alku.

Tuntuu kummalliselta nähdä ihmisiä, jotka ovat muuttuneet niin hirmuisen paljon. Muistan kun itse olin pieni ja haaveilin kaikenlaisesta. Yksi unelmistani ei ollut anoreksiaan sairastuminen ja nuoruuden hukkaan heittäminen. En haluaisi sanoa tehneeni sitä, mutta silloin tällöin, on alkanut tuntumaan siltä. Kun vaan jollain ihmeen tavalla pääsisi tästä kaikesta eroon ja irti. Olisin maailman onnellisin ihminen.

On kuitenkin ihanaa huomata parempina päivinä, että elämä voi oikeasti olla helpompaa ja parempaa. Ne ovat niitä päiviä, jolloin unohdan hetkeksi ongelmani ja keskityn vain elämästä nauttimiseen. Sellaisia hetkiä koen yleensä ystävieni seurassa. Juttelemme niitä ja näitä. Puhumme vähän tulevaisuudestakin. Sitä odotellessa...

Maybe tomorrow I will feel better

2011-07-01T18:16:00.006+03:00

Tätä päivää kuvaa varmaan parhaiten sana huh. Olen ollut tänään kummallinen: hieman allapäin - eikä mikään ole oikein tuntunut miltään. Vasta sitten kun sain nähdä ystävääni, oloni tuli vähän paremmaksi. Aamupäivällä kävimme isoäitini luona tukena ja katsomassa miten hän voi. Hän sai tietää ukin kuolemasta vasta tänään aamulla. Kun olimme ajaneet auton pihaan ja astuimme ulos helteiseen ilmaan kävelin hieman epäröiden mummoni luokse. Olinhan nähnyt häntä viimeksi vuosi sitten. Pelkäsin, että hänkin olisi muuttunut radikaalisti viime näkemästäni. Mielessäni ajattelin vain sitä kuinka ukkikin oli vielä kolme-neljä viikkoa sitten ollut vielä oma, pirteä itsensä ja ykskaks maannut sairaalassa tajuttomana...

No, siellä mummo makasi. Hän oli muuttunut viime näkemästäni paljon. Surullisen paljon. Laihtunut ja nuutunut. Hänenkin silmistään paistoi elämänilottomuus. Joidenkin minuuttien jälkeen kun olimme jo istahtaneet ja vähän yrittäneet jutustella niin pitkään pidättämäni kyynelpato pääsi valloilleen. Eikä asiaa auttanut yhtään se, että mummo pyysi äitiäni näyttämään pöydällä pehmolelua vasten nojaavaa valokuvaa rakkaasta, eilen edesmenneestä ukistani ja rakkaasta mummostani. "Kesä", mummo yritti sanoa kuuluvalla äänellä. Vaikka ei siitä mitään selvää meinannut edes saada. Tuntui pahalta. Vain kaikki ihanat muistot valuivat mieleeni kuin filminauha konsanaan. Ne kaikki mökkireissut ja yökyläilyt. Ukin meitä varten ostetut pingviini-tuutit ja mansikkarasiat. Iloiset hetket ja naurukohtaukset.

Tänään olen tuntenut oloni jotenkin väsyneeksi. 33-asteen helle, hikoilu, stressi, sydäntä kalvava suru ja koti-ikävä eivät ole yhdessä mikään maailman helpoin asia tällä hetkellä. Voi kun saisin nukkua tämän yön omassa sängyssäni niin kaikki olisi ainakin miljoona kertaa paremmin. Keskustassa ystävää odotellessani soitin äitille (itkuisen) puhelin ja kerroin kuinka kamalasti haluaisin nyt vaan kotiin. Mitään muuta en tarvitse. En saanut heitä ylipuhutuksi siitä, että lähtisimme jo tänä iltana, mutta luultavasti onneksi jo huomenna. Olo muuten tuli paremmaksi heti kun olin käynyt suihkussa ja saanut masun täyteen ruokaa.

Nyt ymmärrän ehkä ensimmäistä kertaa paremmin kuin koskaan, että jos itkettää niin kannattaa itkeä eikä peitellä tunteitaan. Kertoa, mitä oikeasti on mieltä ja miltä oikeasti tuntuu. Kukaan ei koskaan voi suuttua siitä. Jokaisella on oikeus tuntea juuri niitä asioita, mitä milloinkin yksinkertaisesti sattuu tuntemaan. Kukaan ei voi saada ketään tuntemaan toisin tai olemaan jotain muuta.

Nyt yritän vain elää päivän kerrallaan. Tarkoitan, että me yritämme. En millään kuitenkaan vielä meinaa ymmärtää sitä tosiasiaa, että minulla ei ole enää isoisää. Kuten jo eilen sanoin, toivottavasti huomenna elämä näyttäisi jo paljon valoisammalta.

Always in our hearts

2011-06-30T17:34:00.011+03:00

Suru on nyt tullut, enkä tiedä, milloin se lähtee pois. Lähteekö koskaan. Ainakaan mielessäni en koskaan tule unohtamaan. Sydämeeni ikuisiksi ajoiksi jäät, rakas isoisäni. En millään pysty vielä ymmärtämään. Vielä aamupäivällä olimme sairaalassa käymässä hänen luonaan. Hän hengitti raskaasti ja kykeni pitämään vain toista silmäänsä auki. En tiedä näkikö hän meitä, mutta toivon hänen ainakin kuulleen meidät. Emme ymmärtäneet mitä hän yritti puhua, mutta luulisin hänen yrittäneen hyvästellä. Sanoimme tulevamme illemmalla vielä käymään. Silloin kun päätin ottaa pienet päiväunet, hän oli nukkunut pois. Kun heräsin sain tietää mitä olit tapahtunut. Itkin. Oli samalla niin surullinen, mutta myös jollain tavalla helpottunut hänen puolestaan. Kivut ovat nyt poissa. Nuku rauhassa rakkaamme ja taistelijamme. Minäkin lupaan taistella yhtä rohkeasti parantuakseni tästä paskasta.

Kesäloma alkoi virallisesti 22.6. Olin onnellinen, sillä samalla olin saanut päätettyä (viimeisen) osastojaksoni sekä samalla pääsin vihdoin myös kesälomalle. Ensimmäiset lomapäivät menivät juhannuksen tiimoilla. Emme tehneet mitään ihmeellistä. Olimme lähinnä vain perheen kesken ja nautimme. Tämä viikko alkoi ystävien tapaamisten merkeissä. Eilen tulimme tänne pohjoisempaan. Mietin aluksi, lähtisinkö edes mukaan. Onneksi kuitenkin lähdin. Olen niin onnellinen, että sain nähdä ukin - ja ukki sai nähdä vielä minut ennen viimeistä matkaansa.

Tämän kesän piti olla ihana ja yksi parhaimmista. Ja niin se tulee myös olemaankin. Suren kyllä, mutta en anna sen pilata lomaani. Uskon tuon surun vähenevän ajan myötä. Luulen hautajaisten jälkeen helpottavan. Kaikista surullisinta on kuitenkin se, että minun lisäkseni on niin monta muutakin ketä tämä koskee. Sukulaiset. Yhdessä me selviämme läpi tämän kaiken. Ihan varmasti.Tarkoitukseni oli nähdä vielä tänään erästä ystävääni, mutta siirsin tapaamisemme huomiselle. Tänään en vaan millään enää jaksa. Huomenna on uusi, parempi päivä.

Mielessäni pyörii jo vähän surullisia asioita, mutta myös syksy. Koulun alku lähenee ja olen innoissani, mutta jännitän myös tulevaa luokkaani ja lukujärjestystä. Äh, yritän saada nuo stressaavat asiat pois mielestäni. Maailmassa ja ylipäätään elämässä on niin paljon tärkeämpiä asioita. Haluan oppia nauttimaan näistä lämpimistä päivistä ja lomailusta. Elokuussa kuvioihin palaavat taas niin politapaamiset kuin opiskelut. Mutta tosiaan, vasta silloin. Sillä välin ehdin tekemään vaikka mitä ihanaa ja jännittävää. Kehotankin myös teitä, ihania lukijoitani, edes yrittämään nauttia kesälomasta. Osoittamaan, että välitätte läheisistänne. <3

What ever happens, I'll always love you

2011-06-19T10:15:00.005+03:00

Olen onnellinen, että voin vihdoin olla siitä täysin varma. Ennen kaikkea olen onnellinen, että voin sanoa sen itselleni ja luottaa siihen. Menee vielä hetki, ennenkuin täysin vielä edes ymmärrän. Pääsen pois päiväosastolta, lopullisesti. Vain minä voin pitää siitä huolen - ja niin aion myös tehdä.

En väitä, etteikö viitisen kuukautta kestänyt osastojakso olisi auttanut minua. Kun talvella pahin pelkoni taas toteutui ja palasin osastolle en olisi halunnut millään ymmärtää sitä kaikkea todeksi. Mutta kun vihdoin olin tajunnut, että tässä sitä taas ollaan, ei ollut tietä kuin ylöspäin. Onneksi tällä keralla en kuitenkaan joutunut taas alusta alkaen opettelemaan syömistä ja ateriarytmiä. Todellisuudessa painonlaskun syynä oli ollut huonosti sujuneet lounaat ja välipalat, jotka olivat minun mielestäni pieniä asioita. Eivät ne kuitenkaan olleet. Anoreksialle riittää mikä vain. Sen ei tarvitse olla kokonainen ateria. Pelkkä leikkelekin riittää siihen, että se pystyy taas hallitsemaan. Pienistä asioista kasvaa suuri keko. Siihen en enää koskaan aio lipsahtaa. En anna sille palastakaan.

Sanat eivät myöskään riitä kuvaamaan kuinka onnellinen olen siitä, että sain haluamani opiskelupaikan. Olen onnellinen myöskin siitä, että keskiviikkona starttaa vihdoinkin se kauan odottamani loma.

En muista, milloin viimeksi olisin saanut pitää lomaa. Hiihtolomakin meni päiväosastolla neljän seinän sisällä. Pieniä huolenaiheita minulla kuitenkin on liittyen lomaan ja muutenkin suurilta osin elämääni. Ihmissuhteet. Niissä on ollut paljon ongelmia ja on edelleenkin. Tiedän, että ehkä suurin ongelman aihe olen tässä kaikessa minä... Mutta minä olen jotenkin vain niin hankala ihminen. En oikein saa asioita tehdyksi. Otettua puhelinta käteeni - varsinkaan kun se nyt päättää temppuilla eikä anna soittaa.

Haluaisin nyt lomalla tehdä paljon sellaisia asioita, joista olen pitkään haaveillut. Valvoa pitkään, hengailla yömyöhään ystävieni kanssa, käydä syömässä, käydä uimassa, käydä sukuloimassa vähän pohjoisemmassa ja vaikka mitä muuta. Pelkään kuitenkin, ettei suurinta osaa niistä tule tapahtumaan. Toisaalta tiedän, ettei minun tarvitsisi eikä todellakaan pitäisi pelätä niin. Tämä kaikki on kuitenkin minusta kiinni. Minä voin vaikuttaa tuleviin päiviini, elämääni. Siihen, mitä tulevaisuudessa haluan ja aion tehdä.

Surullisia asioitakin on riittänyt. Toinen isovanhemmistani makaa tälläkin hetkellä sairaalassa hengityskoneessa ja tajuttomana. Haluaisin kovasti mennä katsomaan häntä jo tänään tai huomenna, mutta loma alkaa vasta keskiviikkona. Minulla on tajuttoman ikävä kumpaakin isovanhempaani, joita en ole nähnyt sitten viime kesän. Sukulaisiani on mennyt ulkomailta asti käymään isovanhempani luona, mutta minä en pääse täältä vain satojen kilometrien päästä. Tuntuu pahalta. Vielä pahemmalta tuntuu se, ettei asialle oikein voi tehdä mitään. Odotetaan, että tila paranee tai heikkenee. Pahimmassa tapauksessa hän menehtyy. En haluaisi uskoa siihen, mutta on pakko kuitenkin varautua. Hän oli eilen kyllä räpäyttänyt silmiään, mutta äitini sanoi nähneensä hänen silmistään väsymyksen ja ilottomuuden. Itkettää. On niin kova ikävä.

We won't run

2011-06-10T14:58:00.007+03:00

Neljä päivää ja yksi kokonainen viikko. Sitten olen taas vapaa. Enkä enää koskaan palaa. Olen siitä nyt niin varma, etten tiedä, voiko varmempi enää edes olla. En kirjoittaisi näin, mikäli en olisi siitä näin varma. En halua luvata itselleni mitään sellaista, mitä en pysty tekemään. Siitä ei ole hyötyä minulle eikä kenelle muullekaan. Takana on taas neljä kuukautta päiväosastoa. Jokainen päivä on ollut minun ja parantumiseni kannalta tärkeä. Myönnän, ettei aina ole ollut helppoa, mutta sitemmin on alkanut helpottaa. Kun tekee jotain kerran, uskaltaa toisenkin.

Tiedän, että vaikeina päivinä voi joskus tehdä mieli päästää irti ja luovuttaa. Se ei kuitenkaan ole ratkaisu. Mitä pidempään jatkaa, sitä vaikeampi on irrottaa. Sitä, minkä voi tehdä jo tänään, ei kannata siirtää huomiselle. En enää koskaan aio tehdä niin, koska siten minä en ole pitkälle päässyt. Se, että antaa itselleen luvan luovuttaa, ei koskaan vie minnekään. Ei kannata hukata päiviä sairastamiseen. Ne päivät, jotka kuluttaa ruuan miettimiseen ja painonsa murehtimiseen, voisivat olla jotain niin paljon muuta ja erilaista.

Olen joskus aiemminkin kertonut siitä, että halusin joskus parantua ihan vain siksi, ettei minusta enää oltaisi huolissaan. Nyt haluan parantua itseni vuoksi ja myös siksi, että ihmisillä on oikeasti nälänhätää ja sairauksia, joista ei voi parantua. Me puolestaan voimme päättää. En kuitenkaan tarkoita, että joku tahallaan menisi ja sairastuisi. Ei se vaan mene niin. Mutta meillä kaikilla on kuitenkin lupa parantua ja päästä taas kiinni normaaliin elämään.

Mistä sitten tiedän, että olen mennyt eteenpäin? Siitä, ettei syöminen enää tunnu maailman kummallisimmalta asialta eikä se pyöri enää päässä suurimpaa osaa päivästä. Se on normaalia, ja olen jopa pikkuhiljaa alkanut nauttimaankin siitä. Ruuat, joita en vielä jokin aika sitten uskaltanut syödä, kuuluvat nykyään päivittäiseen ruokavaliooni. Herkkujakin uskallan syödä silloin tällöin. Voisin sanoa jopa päivittäin. Tiedän kyllä, että päivittäisestä herkkujen syömisen terveellisyydestä on kiistelty paljon. Osana terveellistä ruokavaliota se on kuitenkin normaalia. Epäterveellistä on se, että kieltää itseltään sellaista, josta tykkää. Elämä tuntuu muutenkin nykyään niin paljon helpommalta, kun ei enää ajattele vain itseään.

En haluaisi odottaa enää juhannukseen. Haluaisin, että olisin jo nyt lomalla. Tuntuu epäreilulta, että ystävät nukkuvat puolille päivin ja minä joudun herämään joka aamu osastolle. Vasta neljän aikaan olen kotona, ja silloin meinaa jo väsyttää. No, ei kai se yhdeksän päivää ole paljoa. Sitten minä teen kaikkea sellaista, josta olen koko pitkän talven haaveillut.

We don't need a sign to know better times

2011-06-05T12:48:00.005+03:00

Nyt olisi niin paljon kirjoitettavaa, etten edes tiedä, mistä voisin aloittaa. Sen siitä saa, kun lykkää ja lykkää kirjoittamista. Herää kuitenkin kysymys, missä ihmeen välissä olisin edes ehtinyt kirjoittamaan? Vaikka tämä viikko onkin ollut täynnä sähläystä, kiirettä, olen nauttinut jokaisesta päivästä täysin siemauksin.

Maanantai meni ystävien seurassa, tiistai myös, keskiviikkona metsästin mekkoa peruskoulun päättäjäisiin, torstaina olin aamupäivällä nauttimassa auringosta ja poikkesinpa illalla myös pikaisesti ystäväni luona kylässä. Perjantaina kävin taas kaupungilla ystäväni kanssa. Sillä kertaa löysin mekon kaveriksi myös laukun.

Eilinen oli tosiaan kaiken huipennus. Sain käteeni ruusun ja päätetyksi peruskoulun. Olo oli samalla onnellinen ja haikea. Onnellinen siksi, että elämääni tulee puhaltamaan varmasti niin paljon erilaisemmat tuulet. Uskon sen olevan merkki uudesta, hyvästä alusta. Haikea siksi, että tuntui kurjalta ja ikävältä jättää kolmen vuoden takainen luokka taakseen. Vaikka olen ollut paljon koulusta pois, se ei tarkoita, ettenkö ikävöisi ja muistaisi. Kaiken kaikkiaan vietin kyseisen luokan kanssa rikasmuistoiset kolme vuotta.

Jos palataan takaisin lauantaihin ja siihen, mitä tein juhlien jälkeen. Käväisin pikaisesti kotona ja matka jatkui ystävien kanssa pitämään hauskaa. Samalla kun lämpöinen aurinko poltti niskaa, joimme ja söimme kaikenlaista. Silloin saatoin hetkeksi unohtaa kaiken muun ja olla onnellinen. Ja täytyy myöntää, että olen edelleenkin.

Ensi viikolle on luvassa kaikenlaista mukavaa puuhaa, puhumatta helteistä ja lämmöstä. En tiedä, miksi olen kesäisin niin paljon onnellisempi ja vapaampi. Silloin vähät jaksan välittää siitä, miltä näytän. Silloin luonto on kauneimmillaan. Saan voimaa auringosta ja ystävistä. En ole kuitenkaan unohtanut sitä, että joskus on tultava taas syksy ja pimeä talvi. Silloin minä kuitenkin voin pärjätä. Pärjäänhän minä nytkin. Sitten minun on vain saatava energiaa jostain muusta kuin valosta. Ehkä silloin ne juuri äsken mainitsemani, uudet tuulet, antavat minulle voimaa läpi pimeän talven. Haluan kuitenkin unohtaa hetkeksi syksyn ja kaiken muun. Nyt on kesä ja minä olen onnellinen. En tarvitse muuta.

Nyt kun on loma, voin lukea kirjoja, joita itse haluan. Ei niitä tylsistyttäviä koulukirjoja. Sitten on myös juhannus. Yötön yö, jolloin on keskikesä. Odotan myös suomalaisia mansikoita, jotka tuovat mieleeni lapsuuden kesät.

The time you enjoy wasting is not wasted time

2011-05-27T17:23:00.004+03:00

Viikko kesälomaan, mutta ulkona sataa vettä ja on kylmä. Voi vain toivoa, että ensi viikolla olisi lämmintä ja poutaista. Kaikesta sateesta huolimatta sisälläni hehkuu lämpö ja onnellisuus. Turvallinen olo, joka tulee vain silloin, kun on tullakseen. Se tulee silloin kun uskoo itseensä ja unelmiinsa.

Uskon, että vielä jonain päivänä olen terve. Nyt jaksan taistella, olla tarvittaessa vielä vahvempi. Uskallan ottaa askeleita eteenpäin pelkäämättä niitä. Tiedän niiden askeleiden olevan sen kaiken arvoisia. Ajattelen vain itseäni ja omaa sairauttani. Sitä, miten aion siitä parantua. Kenellekään ei tee hyvää takertua muihin ihmisiin tai ratkoa toisten ihmisten ongelmia, kun on omiakin. Ensin minun täytyy voittaa omat ongelmani, ennen kuin voin auttaa muita.

Olin noin viikko sitten Sensepiration-miitissä hyvän ystäväni kanssa. Oloni siellä oli niin vapautunut, vaikka alussa jännitinkin ja olin hieman ujo. Jonkin aikaa juteltuamme juttu alkoi luistamaan, ja koin oloni hyväksytyksi. Sain olla oma itseni. Minun ei tarvinnut olla mitään muuta. Kun kuulin, kuinka tästä voi oikeasti parantua. Miten erilaisempaa elämä voi olla. Halusin ja haluan sitä vielä enemmän.

Täytyy ensin oppia rakastamaan itseään, ennen kuin voi rakastaa jotain toista. Se pitää paikkaansa. Koen pitäväni itsestäni nyt enemmän kuin ennen, mutten kuitenkaan sanoisi vielä rakastavani. Luulenpa kuitenkin jonain päivänä sen olevan mahdollista - vaikka ajatus siitä tällä hetkellä tuntuu hieman hassulta.

Ylipäätänsä ajatus erilaisesta elämästä tuntuu oudolta. Koska en ole pitkään aikaan tehnyt "mitään sen kummempaa". Minä kyllä haluaisin tehdä jotain spontaania. Hypätä vaikka benji-hypyn. Mitä vaan, mikä saisi minut arvostamaan elämää enemmän. Siskoni kertoi minulle taannoin ystävästään, joka oli tehnyt maailmanympärysmatkan. Tullessaan takaisin hän oli ollut ihan eri ihminen. Silloin minä kuvittelin kyseisen tilanteen mielessäni ja hullaannuin ajatukseen. "Voi kunpa minäkin joskus voisin tehdä jotain yhtä hullua." Minusta kuitenkin tuntuu, että jotain sellaista kummallista on juuri tälläkin hetkellä tapahtumassa. Elämäni on muuttumassa erilaisemmaksi. Pääsen irti syömishäiriön kahleista ja sen tilalle tulee jotain uutta ja ihmeellistä. Mutta mitä, se selviää myöhemmin. En vaan millään malttaisi odottaa...

The problems make us stronger

2011-05-17T14:11:00.005+03:00

Minne katosikaan ne äskeiset, lämpimät päivät? Ne tuntuvat niin kaukaisilta. Mutta toivon niiden tulevan pian takaisin, koska en pidä tuulesta ja pilvettömyydestä. Ajatus siitä, että muutaman viikon päästä saan heittää koulustressin taakseni, tuntuu ihmeelliseltä. Yksi jakso päättyy, toinen alkaa. Jossain sisimmissäni kuitenkin pelkään, etten pääse haluamaani kouluun. Ajatuskin siitä tuntuu pahalta. Tiedän, ettei pitäisi ajatella "mitä jos" - mutta sellainen minä olen. Ajattelen aina asioiden huonoja puolia.

Tuntuu, että tekemistä on ollut viime aikoina tavallaan paljon ja tavallaan vähän. Osastolla arki kuluu nopeasti, mutta iltaisin kotona tuntuu aika tyhjältä. Osastolla on koulua (tosin ei enää sitäkään, kun loma alkaa), retkiä ja fysioterapeutin, lääkärin -ja omahoitajan aikoja. Kotona odotan vain iltaa ja seuraavaa aamua. Toisinaan olen erään ystäväni kanssa, mikäli hänellä ei ole töitä.

Ei elämän pitäisi olla tälläistä. Haluaisin, että minulla olisi enemmän ystäviä. Miksi ihmiset täytyy muuttua? Joistakin, minulle todella tärkeistä ystävistä, tuntuu olevan enää vain muistot jäljellä. Se tuntuu pahalta ja saa palan nousemaan kurkkuun, mutta minkä minä sille voin, jos he eivät ole jaksaneet kulkea vierelläni myös vaikeina hetkinä? Turha surra tapahtunutta - se ei siitä muuksi muutu. Mutta tulevaisuuteni voin sen sijaan vaikuttaa.

Minä aion parantua ja päästä vapaaksi syömishäiriön kylmistä ja karmivista kahleista. Minä olen jo päästänyt irti, mutta luulenpa sen vielä yrittävän pitää minusta kiinni jonkin aikaa. En kuitenkaan aio välittää. Aion nauttia tulevasta kesästä täysin siemauksin ja olla vapaampi kuin kertaakaan näiden kolmen vuoden aikana. Se tuntuu heikentävän otettaan aina siten, mitä kovempaa potkin sitä päähän. Pikkuhiljaa se menettää osuuttaan elämästäni. Pienenee olemattomaksi, mitättömäksi. Katoaa kaukaisuuteen. Sen tilalle tulee jotain niin paljon parempaa ja tavoittelemisen arvoista. Sellaista, mitä ei voi saada ilman, että uskaltaa päästää irti.

Jos puhutaan siitä, miten minulla on mennyt syömishäiriön kanssa, voisin sanoa: loistavasti. Olen tehnyt parhaani. Se näkyy niin fyysisesti ja henkisestikin. Parhainta on se, kuinka voin tuntea jo nauttivani elämästä enemmän. On tuntunut hyvältä, että askelia ottaessani minua on myös kehuttu ja kannustettu. Voisin sanoa myös välini vanhempiini parantuneen. Elämä näyttää siis olevan voittamaisillaan. Eikä enää takapakkeja. Mutta sen sijaan voi tulla päiviä, jolloin asiat voivat olla hetkittäin vaikeita, mutta niistä pääsee yli. Niihin ei tarvitse takertua.

Never stop dreaming of believing

2011-05-14T09:42:00.006+03:00

Päivät lipuvat ohitse yksi kerrallaan, mutta jokainen päivä on kuitenkin omalla tavallaan ihana ja erikoinen. Jo se, ettei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itensä, riittää tekemään minut onnelliseksi.

Joskus minulla oli päiviä, jotka vain lipuvat ohitse. Silloin tuntui siltä, kuin en saisi mistään kiinni. Odotin kaunista päivää, jona minä ryhdistäytyisin ja yrittäisin parantua. Se ei kuitenkaan tule itsekseen. Sen eteen täytyy tehdä paljon töitä - vaikka helpolta se saattaa välillä kuulostaakin. Silloin vierelleen tarvitsee vankat tukipilarit, jotka ovat ottamassa kiinni, jos putoaa tai usko itseensä on koetuksilla. Tarvitsee myös ihmisen, joka uskoo siihen, mitä on tekemässä. Silloin tarvitsee myös riittävästi aikaa ja rohkeutta. Ei kuitenkaan tarvitse olla supermies ryhtyäkseen taisteluun ja lähteäkseen parantumisen tielle. Meistä jokainen pystyy siihen. Täytyy vain päättää, haluaako elää loppuelämänsä kahleissa vai parantua ja olla kenties onnellisempi kuin koskaan.

Tällä viikolla olen taas edennyt monenkin asian saralla, mutta se tuntuu niin normaalilta, etten aina edes muista. Eikä se minua haittaa. Se on normaalia ja vie minua kohti normaalia elämää. Kohti kesälomaa, jota odotan kuin kuuta nousevaa.

Aamulla huomasin, miten paljon pidän viikonlopuista. Saa nukkua pidempään, jäädä vielä hetkeksi sänkyyn makaamaan, syödä rauhassa aamupalaa lehteä lukien... Ja tajusin samalla myös, että kesälomalla saan tehdä juuri niitä, samoja asioita. Se, jos joku tekee minut myöskin iloiseksi.

Olen huomannut, etten enää huolehdi asioista liikoja. Ennen mietin päivittäin kouluasioita, itseäni, läheisiäni - ja vaikka mitä muuta. Mutta silloin, kun keskittyy vain itseensä ja niihin kaikista tärkeimpiin asioihin, voi päästä eteenpäin. Kaikkiin asioihin keskittyminen syö enemmän energiaa. Olen ottanutkin itselleni tavoitteeksi, etten ajattelisi yli kahta asiaa samaan aikaan. Silloin pystyn keskittämään kaikki voimani parantumiseen.

Only few weeks till it's summer

2011-05-08T12:10:00.002+03:00

Tänään on kaunis ja aurinkoinen äitienpäivä. On hassua, että kaikki viimeisimmät postaukseni ovat sijoittuneet juhlapäiville. Mutta mikäpä sen parempi päivä tulla kirjoittamaan? Silloin kun itse haluaa kirjoittaa, on parasta avata tekstikenttä mahdollisimman pian. Joskus se halu nimittäin voi kadota muutamassakin minuutissa, eikä enää huvitakaan kirjoittaa.

Tämä viikonloppu on ollut aika tapahtumarikas. Olen mm. shoppaillut, ollut ystäväni kanssa ja muuta mukavaa. Tuntuu, että elämä olisi palaamassa raiteilleen, vaikka joitakin harmillisia ajatuksia silti pyörii päässä. Yksi niistä liittyy ystäviini ja ihmissuhteisiini. Pelkään, ettei minulla ole enää kuin pari hyvää ystävää. Muut tuntuvat vain kavereilta ja hyvänpäivän tutuilta.

Ensinnäkin jouduin ostamaan uuden prepaid-liittymän vanhan kortin lukkiutumisen vuoksi. Kaiken lisäksi Facebook takkuilee ja on jumiutunut offline-tilaan - eikä myöskään avaa chattia. Tuntuu todella ahdistavalta, etten voi ottaa ystäviini yhteyttä. Voisin kyllä ostaa puheaikaa, mutta pihiyteni ja rahatilanteeni vuoksi se kolahtaisi kukkarossa suuresti. Eilisen tapaamisen sain sovittua isäni puhelimella, mutta en tietenkään haluaisi laittaa hänen puhelimestaan jatkuvasti viestiä.

Positiivista kuitenkin on, että kaiken tämän hässäkän ja ongelmien keskellä olen kokenut myös onnistumisen tunteita. Shoppailureissun lomassa uskalsin poiketa kahvilaan välipalalle, ja vieläpä yksin. Ja ei, en ottanut kahvilasta kaikkein kevyintä vaihtoehtoa, vaan herkullisen vaniljadonitsin ja pillimehun. Myönnän, että aluksi tilanne tuntui tukalalta ja olin melkeinpä paniikissa. En meinannut osata päättää, mitä ottaisin. Selviydyin kuitenkin tilanteesta kuin tilanteesta, vaikka viime kerrasta oli niin paljon aikaa, etten edes pysty muistamaan. Vuosia. Tuntui siltä, kuin olisin taas ottanut yhden askeleen eteenpäin. Minulle ei muutenkaan ole ollut koskaan helppoa syödä ihmisten keskellä - eikä varsinkaan täpötäydessä kahvilassa keskellä ihmisvilinää. Kuitenkin donitsin syötyäni uskalsin ajatella, että näin voisin tehdä toistekin.

Kesälomaan on enää neljä viikkoa. En millään malttaisi odottaa vapautta. Nimittäin ne ovat ne kaksi asiaa, jotka tekevät minut onnelliseksi. Tekevät minut omaksi itsekseni. Kun on tilaa hengittää ja olla, voin paremmin kuin koskaan. Silloin lupaan olla stressaamatta turhista. Tavoitteeni olisi, etten stressaisi liikaa. Ehkä se voisi onnistuakin?

I just want to be free, I just want to be me

2011-05-03T17:39:00.001+03:00

Minusta, kuten teistäkin, voi tuntua siltä, että välillä kierrän ongelmani. Enhän melkein koskaan enää kirjoita huonoista päivistäni. Välillä minusta tuntuukin siltä, kuin kirjoittaisin vain parantumisen halustani ja siitä, kuinka minun pitäisi parantua.

On totta, että kirjoitan usein parantumisen halustani ja siitä, kuinka kovasti haluan parantua. En osaa selittää, miksi kirjoitan niin harvoin huonoista päivistäni. Ehkä arastan niitä hetkiä itsekin niin paljon. Olen hämilläni. Mutta tämän tarkoituksena oli kuitenkin kertoa, että minullakin on huonot päiväni. Ei jokainen päivä ole ruusuilla tanssimista. Parantuminen on vaikeaa, mutta uskon, että jonain päivänä helpottaa.

Nykyisin huonot päivät - tai oikeastaan huonot hetket, menevät yleensä ohi yhtä nopeasti kuin ovat tulleetkin. Niissä tilanteissa tarkemmin ajateltuani ymmärrän, että olen ahdistunut ihan turhaan. Mieleeni muistui juuri yksi esimerkillinen muisto. Kun söin ensimmäistä kertaa kuukausiin leivosta, se tuntui sen jälkeen ylitsepääsemättömän vaikealta. Mutta kuten äsken sanoin, tarkemmin ajateltuani ahdistus katosi ja voisin melkein sanoa olleeni onnellinen. Ainakin iloinen saavutuksestani. Ja oikeastaan aina sen jälkeen kaikki on ainakin hitusen helpompaa.

Olen aina ollut luonteeltani itsepäinen. En ole halunnut koskaan myöntää virheitäni tai halunnut kohdata ongelmiani. Mutta uskonpa, että tänään uskallan. Ainakin paremmin kuin ennen.

On asioita, joista puhuminen on edelleen vaikeaa. Tavallaan olen aina halunnut selvitä yksin ja kantaa omat taakkani omilla harteillani. Samalla kuitenkin tiedän, että jos uskaltaisin avautua vähän enemmän, niin elämä olisi paljon helpompaa. Kuka tietää, ehkä jonain päivänä vielä uskallankin. Ainakin haluaisin uskaltaa.

Haluaisin myös kovasti nyt kirjoittaa tähän jonkin "salaisuuden" tai asian, joka ollut minulle viime päivinä vaikeaa. Mutta väkisinkin, mieleeni tulee vain viime päivien tsemppaaminen ja parantumisen halu. Se, kuinka eilenkin söin iltapalan jälkeen uusia Estrellan sipulirenkaita ja hain vielä makeannälkään Maraboun Daim-suklaatakin. Minähän paranen, olen päättänyt. Ja siitä pidän myös kiinni.

Relax, take it easy

2011-04-30T19:11:00.000+03:00

Vappu on täällä. Kuinka hassulta se tuntuukaan, koska vastahan oli pääsiäinen. Eikä talvikaan tunnu kovin kaukaiselta. Parin kuukauden aikana on tapahtunut niin paljon kaikenlaista. Olen mennyt eteenpäin, tuntenut lämmön säteitä, saanut uusia ystäviä... Olen siitä niin onnellinen.

Olin eilen kaupungilla shoppailemassa, tai ainakin yritin. Loppujen lopuksi lähdin kaupungilta tyhin käsin - sellaista se aina on. Katselin kateellisena ihmisiä, jotka ostelivat itsellensä kauniita vaatteita ja lähtivät kaupoista tyytyväisinä kassi kädessä. Miksi minä en löydä mitään, harmittelin. Löysin kyllä kauniita paitoja, housuja ja koruja. Mutta aina viime tingassa muutan mieleni ja kävelen kaupasta pois. Ja sitten harmittaa. Miksi asiat eivät voisi olla niin kuin joskus silloin, kun olin terve. Löysin itselleni kauniita vaatteita. Pidin vartalostani, vaikka se ei ollutkaan täydellinen. Eihän kukaan ole.

Nyt kun tavoitepainoon ei ole enää pitkä matka, on käsitykseni itsestäni ja kehostani, jonkin verran muuttunut. En enää ahdistu painonnoususta. Tavallaan koen oloni kerta kerralta vain onnellisemmaksi ja vapaammaksi. Mitä vähemmän mietin painoa ja syömisiä, sitä enemmän annan tilaa terveille ajatuksille ja oikealle elämälle.

Olen jo aiemminkin maininnut siitä, että minulla on itselläni pieni, askartelemani tavoitevihkonen. Siellä on jo neljä ruksia. Olen yrittänyt keksiä itselleni palkintoja. Se on vaikeaa, koska harvoin keksii itsellensä mitään hyvää tai nautinnollista. Keksin kuitenkin jo yhden, ja se on vielä toteuttamatta. Ajattelin viimeistään ensi viikonloppuna tehdä itselleni kasvonaamion saunan jälkeen ja ainakin yrittää rentoutua kuuntelemaan musiikkia. Miltä kuulostaa? Mielestäni on hyvä tavoite myös opetella rentoutumaan ja sallimaan itselleen lupa pysähtyä ja ihan vain olla. Kuunnella omaa hengitystään.

Näiden lauseiden kera toivotan ihanaa vappua kaikille!

It's such a wonderful life

2011-04-25T17:35:00.000+03:00

Pääsiäisloma on ollut... Oikeastaan en tiedä, mikä yksittäinen sana kuvailisi sitä parhaiten. Siksi sanonkin muutaman: rauhallinen, leppoisa, aurinkoinen ja monella tapaa lämmin. Rauhallisuutta siinä määrin, että nämä pyhäpäivät ovat sitä sisältäneet.

Kävimme eilen pyöräilemässä. Samalla vedin syvään henkeä ja pystyin tuntemaan kevään jokaisella aistillani. Leppoisuutta siinä määrin, että olen viettänyt ahkerasti aikaa sohvalla maikoillessa ja television äärellää. Se on ollut jollain tapaa kuitenkin antoisaa. Välillä on ihan OK ottaa rennosti ja kerätä voimia tuleville viikoille, jotta jaksaa taas odottaa seuraavaa lomaa. Eikä minulla ole mielessä pelkästään loma, vaan myös tulevat arkipäivät. Näin lomapäivinä tajuaa, miten ihanaa aikaa arkikin oikeastaan on. Olen myös ollut ystävieni kanssa ja käynyt valokuvaamassa. Ne ovat niitä asioita, jotka tekevät minut iloisemmaksi.

Ystävien kanssa oloni on vapautunut ja rento. Silloin parantumisen haluni on vahvimmillaan. Ajattelen, mitä kaikkea kivaa voisimme tehdä yhdessä. Kaikista ihaninta on se, kun suunnittelemme tulevaa. Samalla kuvittelen mielessäni päivän, jolloin pääsen päiväosastolta pois, ja silloin jätän sen vihdoin ikuisiksi ajoiksi taakseni.

En ole taikauskoinen, mutta sanon itselleni kolmas kerta toden sanoo. Haluan uskoa, että jokainen kerta on tehnyt minusta aina vain vahvemman. Mutta vaikka jokainen kerta tekisi minut vahvemmaksi, en kuitenkaan aio enää palata. Minä en aio palata, koska aion lopullisesti parantua tästä kaikesta. Tiedän, ettei se ole helppoa - olenhan itse kokenut takapakit monet kerrat. Tiedän kuitenkin olevani nyt tarpeeksi vahva. Niin vahva, että olen valmis jättämään kaiken taakseni. Minä en tarvitse tätä enää, päivääkään, jos se olisikin päivässä pois. Eivät kilot, kalorit tai mikään muu sairauteeni liittyvä, tee minua onnelliseksi. Minä olen paljon onnellisempi ilman niitä. Elämä ennen sitä päivää, jolloin vaa'alle astumisen jälkeen päätin alkaa laihduttamaan, oli onnellista. Se oli täyttä elämää.

En halua enää koskaan satuttaa itseäni syömällä liian vähän, herätä sydämen hidastuneisiin lyönteihin, tiputtaa yhden yhtä grammaa, sanoa mieliteoille ei, laskea kaloreita... En halua tehdä mitään, mikä on sairauden sanelemaa. Sen sijaan haluan syödä jotain hetken mieliteosta, harrastaa taas liikuntaa kun olen päässyt biologiseen normaalipainooni, kokea liikunnan ilosta tulevaa hyvää mieltä, syödä suklaata sateisena syyspäivänä tai lukiessani kokeeseen. Ennen kaikkea haluan heivata numerot sinne, missä pippuri kasvaa. Koska ne eivät kerro sinulle, miten pitää elää. Niiden ei kuulu säädellä elämää. Ne ovat vain numeroita, ja niinä niiden tulee myös pysyä.

Kun eilen katsoin televisiosta Hurtsin laulavan she says don't let go, never give up, it's such a wonderful life, mieleeni muistui syksy ja se, miten vähän syömishäiriö enää hallitsi elämääni. Onneksi se ei kuitenkaan ole kaukaista.

...Hyvinkin pian huomaan taas olevani samassa tilanteessa. Vielä onnellisempana.

How to fight for your dreams

2011-04-22T19:06:00.008+03:00

Ensimmäinen askel on aina vaikein. Koski se mitä asiaa tahansa tai teki mitä tahansa. Mutta kun on ottanut ensimmäisen askeleen, on toinen varmasti jo paljon helpompi. Alussa miettii aina, mitä tapahtuu jos tekee niin, tai mitä tapahtuu jos tekeekin näin. Mutta uskokaa tai älkää, mitään pahaa ei tule tapahtumaan. Ensimmäinen askel kyllä vie sinua eteenpäin, mutta se ei varmastikaan ole huono asia. Pitää muistaa, ettei ensimmäisen askeleen tarvitse olla suuri, koska pienelläkin, on suuri merkitys. Jo se, että uskaltaa ajatella ensimmäisen askeleen ottamista, on jo itsessään saavutus. Seuraava askel on sen toteuttaminen. Meillä kaikilla on lupa ottaa ensimmäinen askel. Kaikilla on lupa jättää paha taakse ja alkaa elämään.

Jos pelkää kovasti jättää nykyistä tilannetta taakseen, on hyvä miettiä, mitä hyvää siinä todellisuudessa on. Mitä se antaa sinulle? Tuoko se sinulle iloa ja onnellisuutta? Niin, en minäkään usko. Mieti tilannettasi monelta kantilta. Jos aika kuluu ja sinä jatkat sairastamista, elämäsi ei ainakaan tule muuttumaan parempaan suuntaan.

Monesti hokee itselleen: "Huomenna varmasti otan sen ensimmäisen askeleen. En vielä tänään, koska en uskalla." Silloin on hyvä muistaa, että mitä pidempään jää paikalleen, sitä vaikeampi on edetä. Miksi aloittaa se vasta huomenna, jos sen voi aloittaa jo tänään?'

Tämä on sinun elämäsi, ei kenenkään muun. Tee asioita itsesi, äläkä kenenkään muun vuoksi. Ajattele, mitä kaikkea muuta elämässä voisi olla. Mitä kaikkea uutta voisi tapahtua. Elämässä on paljon nähtävää ja koettavaa. Matkustelua, nauttimista... Niin paljon kaikkea ihanaa.

On vaikea parantua, jos tuntuu siltä, ettei ole ketään tukena. Mikäli olet miettinyt pitkään kertovasi jollekin, tee se. Ennen kuin se on liian myöhäistä. Meillä kaikilla on varmasti joku, joka välittää ja rakastaa. Joskus voi menettää ystäviä, jos on ollut liian kauan omassa kuplassaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö heitä voisi saada enää takaisin.

Joskus kaikki eivät ymmärrä, miksi tekee joitain asioita. Kaikki eivät välttämättä aina ymmärrä, miksi jokin asia voi tuntua itselleen niin vaikealta - vaikka toiselle se olisi helppoa kauraa tai jopa nautinnollista. Toiset ymmärtävät paremmin ja toiset huonommin. Mutta olen ihan varma, että meidän kaikkien perheenjäsenet, ystävät ja tutut haluaisivat sinun voivan paremmin. He haluaisivat sinun parantuvan. Eivätkä he tarkoita mitään pahaa, mikäli joskus osoittaisivatkin sen loukkaavalla tavalla.

Taistele unelmiesi eteen. Mitä sinä haluaisit elämääsi? Se voi olla mahdollista jonain päivänä. Haluaisitko kenties itsellesi kumppanin? Matkalle? Opettajaksi? Kun unelmien eteen taistelee, ne voi saavuttaa. Pala palalta, päivä päivältä kaikki tulee varmasti helpommaksi.

(Pictures from WeHeartIt)

Happy Holidays

2011-04-22T12:40:00.000+03:00

Aamulla nousen tapani mukaan aikaisin, vaikka minulla ei ole kiire minnekään. Sain onneksi nukuttua kuitenkin tunnin pidempään, kuin normaalisti arkiaamuina. Syön rauhassa aamupalaa ja kuuntelen, kuinka sade ropisee ikkunaa vasten. Ja siinä hetkessä on hyvä olla. On hiljaista ja rauhallista, ja mikä tärkeintä: ei ole kiire minnekään. Olen luvannut itselleni tänä vuonna, että yrittäisin nauttia sekä arki että lomapäivistä. Pikkuhiljaa onkin alkanut tuntumaan, että alan onnistumaan. Kaikistä tärkein sääntö on se, että muistaa pitää mielessään rauhallisuuden, vapauden ja rentouden. Viikonloppujen jälkeen eivät arkipäivätkään ole enää tuntuneet niin kamalilta. Mielestäni on ihanaa aloittaa uusi viikko ja uudet kujeet aina viikonlopun jälkeen.

Nyt, muutama tunti myöhemmin istun tässä ja ulkona ei enää sada, muttei paista aurinkokaan. Tälle päivälle ei ole mitään sen ihmeellisimpiä sunnitelmia, koska kaupat ovat kiinni ja on pyhäpäivä. Tämä perjantai on siis tosiaan nimensä mukainen pitkäperjantai. Lataan paraikaa tietokoneelleni The Sims 3-peliä, koska se oli jostain syystä poistunut. Minulla ei ole normaalisti tapana pelata, mutta silloin tällöin ajankuluksi on ihan mukavaa sisustella huoneita ja luoda hahmoja.

Hassua, että on näin hiljaista. Ihmiset ovat lähteneet maalle perheineen, sukulaisten luokse viettämään pääsiäistä. Minunkin oli tarkoitus pakata laukkuni ja suunnata kohti Pohjoista, mutta päätinkin, aika viime tingassa, jäädäkin kotiin. Ikävä on kyllä sukulaisia ja mummolaa...

Viettääpä pääsiäisen sitten kotona tai mummolassa, jokainen varmasti keksii jonkinlaista tekemistä. Telkkarin tuijotusta, pelailua, suklaamunien syöntiä ja ihan vain olemista. Otetaanhan näistä lomapäivistä kaikki irti niin ja kerätään voimia rentoutuen ja syöden hyvin, niin jaksetaan sitten taas ahertaa kouluissa ja työpaikoilla!

Can't you feel I'm leaving now?

2011-04-18T17:32:00.001+03:00

Liian usein syömishäiriötä kaunistellaan - kaikkea muuta se kuitenkin on. Mainoksissa keikkuvat sairaalloisen alipainoiset mallit hymyilevät "aidosti ja kauniisti". Sitä se ei oikeasti ole. Se on kaikkea muuta, kuin hymyä. Se on tuskaa, itkua, kaikkea ei-kaunista ja ei-ihailtavaa. Kulissien takana kaikki kaatuu. Miksi, siitäkin huolimatta, laihuutta tavoittelevat aina vain nuoremmat ja nuoremmat?

Ennen sanoin itsekin laihuuden olevan täydellisyyttä ja ihanaa. Nykyään en ymmärrä, mitä ihmettä päässäni silloin mahtoi liikkua. Paljon kauniimpi on sellainen vartalo, jossa on jotain, mistä saa kiinni ja jossa on pyöreitä, kauniita ja naisellisia muotoja. Kylmät, luiset, rumat, hilseilevät, tippuvat, ohuet... Ei se ole kaunista. Ei sitä voi kutsua kauneudeksi. Sanojaan ei pidä kaunistella. Voi kyllä, minä kutsun kauneudeksi muotoja ja naisellisuutta. Kauneutta on myös elämä. Elämä, joka on täynnä yllätyksiä, jos niille antaa mahdollisuuden.

Elämään voi päästä kiinni jos uskaltaa astua ulos turvallisuuden alueeltaan. Pian sen jälkeen tulee huomaamaan, ettei se ollutkaan niin kamalaa, miltä se ajatuksena aluksi tuntui. Silloin elämästä alkaa pikkuhiljaa haukkaamaan palasia, jotka olivat olleet pitkään hukassa. Kun tekee sen kerran, tekee toisenkin, eikä se enää ole yhtään pelottavaa. Se tuntuu jo kerrassaan ihanalta.

Joskus matkallaan voi kohdata vaikeuksia, mutta tulee muistaa, että se on normaalia. Mikäli takapakkeja tulee niin on hyvä muistaa, että niistä voi selvitä. Eivät ne ole epäonnistumisia, vaan vahvistavia kokemuksia, joista voi ottaa opikseen.

Tällä hetkellä elämä tuntuu mukavalta. Aurinko paistaa lämpimästi. Kevät tuli loppujen lopuksi hyvinkin nopeasti. Torstaina alkaa pieni pääsiäisloma, mikä on mielestäni ihan mukavaa. Pääsee hetkeksi latailemaan akkuja, jonka jälkeen jaksaa taas odottaa kesälomaan. Pääsiäiseksi en ole suunnitellut mitään sen ihmeempää, kuin ystävien kanssa oleilua, unohtamatta kuitenkaan suklaamunien syömistä! Toivon, että pääsiäisenä aurinko hellisi meitä ainakin yhtä lämpimästi, kuin eilenkin. Eilisestä puheen ollen kävin pienellä pyöräilyretkellä samaisella reitillä, jota pitkin pyöräilin viime kesänä. Se toi mieleeni muistoja - sekä hyviä että huonoja. Mutta kuten äsken sanoin, voi huonoista muistoista ottaa vain opikseen. Ja loppujen lopuksi on ihana huomata, miten paljon olen mennyt viime kesästä eteenpäin. Se antaa minulle toivoa, että tästä kesästä tulisi erilaisempi ja parempi.

Face the truth

2011-04-16T17:42:00.000+03:00

Niin usein. Niin usein olen halunnut kirjoittaa tänne, edes jotain. Mutta sitten aika on aina kulunut niin nopeasti. On tullut ilta, on tullut aamu. Ja taas uusi sellainen. Jokainen aamu on uuden alku, haluan uskoa. Viime päivät ovat olleet mukavia. Olen ollut ystävieni kanssa ja tuntenut oloni taas enemmän kokonaiseksi. Miksi vain enemmän? Koska vasta silloin, kun olen parantunut, voin sanoa olevani kokonainen.

Viime päivinä olen ollut surullinen. Miettinyt, mitä ihmettä ihmiset hakevat laihuudella. Tulen surulliseksi kuullessani, että joku jo ennestään hoikka tai jopa alipainoinen, näkee itsensä lihavana ja laihduttaa. Tavoitellaanko sillä onnellisuutta? Miksi? Sitä ei koskaan tulla saamaan.

Sillä ei ole mitään väliä, oletko viisi vai viisitoista kiloa laihempi. Se tekee olosi entistä huonommaksi. Silloin et ainakaan tule pitämään itsestäsi. Vai kutsutko onnellisuudeksi sitä, että joudut koko elämäsi miettimään, mitä olet päivän aikana suuhusi laittanut? Kun maailmassa on niin paljon muutakin mietittävää. Ja niin paljon suurempiakin ongelmia. En vähättele anoreksiaa. En sano, etteikö se ei olisi vakava sairaus. Mutta siitä voi parantua.

Kuka voi väittää, etteikö kesän ensimmäinen jäätelö maistuisi hyvältä? Mutta se maistuisi vielä paremmalta, jos olisi terve. Ei tarvitsisi miettiä juuri syömäänsä jäätelöä sen enempää. Jäätelön, ja kuten kaikkien muidenkin herkkujen, syöminen on normaalia.

En enää pelkää parantumista. Tiedän, että siellä on jotain niin paljon parempaa. Tietysti minua jännitää, mitä kaikkea tämän "tutun ja turvallisen" tilalle tulee. Elämä on kuitenkin ollut noin neljä vuotta tätä samaa ja vanhaa paskaa. Voi kyllä, nautin ystävien seurasta jo nyt, mutta tulevaisuudessa tulen nauttimaan siitä vielä enemmän. Välillä on hassua huomata nauravansa jollekin ihan normaalille asialle. Nauramme yhdessä. Voisiko sitä kutsua kevään merkiksi?

Keep going on and going on

2011-04-10T13:00:00.000+03:00

Paljon on tapahtunut päivien aikana. Olen edistynyt monellakin saralla: nauttinut kahvilassa pitkästä aikaa välipalaa syömällä leivoksen ja juomalla mehua, puhunut tuntemuksistani ja tavoitteistani avoimesti ja sitä myötä nähnyt onnistumisen ja eteenpäin menemisen myös vaa'alla. Mutta se ei haittaa minua - päinvastoin. Olen tuntenut pitkästä aikaa itseni taas onnistuneeksi. Pidänkin mielessäni jatkuvasti iskulausetta "Älä siirrä sitä huomiselle, mikäli voit tehdä sen jo tänään". Ja niin olen tehnytkin. Puskenut täysillä eteenpäin, antanut anoreksialle kyytiä. Nään mielessäni vilkuttavan käteni ja edessäni valoisan tulevaisuuden. Meillä kaikilla on sellaiseen mahdollisuus. Kaikkeen pystyy, jos tarpeeksi haluaa.

Kaikista tärkeintä on keskittyä vain omaan itseensä. Helposti, ainakin osastolla, alkaa vertailemaan itseään muihin. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei itse muutu siitä miksikään. Kaikilla on oma, erilainen tilanne. Mutta kaikilla on kuitenkin yhteinen tavoite: sairauden nujertaminen. Osastolla voi kokea tsemppihenkeäkin. Sekä hyvässä ja pahassa. Olen onnellinen, että viime päivinä olemme yhdessä alkaneet ajattelemaan parantumista. Puhuneet siitä, kuinka paljon haluamme kotiin ja normaaliin elämään. On hassua, kuinka helppoa jonkun samaa kokeneen kanssa, on puhua. Aina ei tarvita edes sanoja. Joskus vain pelkästä naaman virneestä voi ymmärtää toista tai samaistua. Silloin olo tuntuu kummalliselta. Se tunne on helpotus. Huokaus. Ei tarvitse olla mitään muuta kuin oikeasti on.

Tällä hetkillä hymyn tuo huulille kevät ja aurinko. Se saa minut haaveilemaan helteestä, valoisista öistä ja kevyestä hameen helmasta. En tiedä, voiko siitä enempää unelmoidakaan. Ennen kaikkea haluaisin kevyen helman lisäksi vapauden tunteen. Vapauden nauttia, olla ja syödä. Tiedän kyllä pystyväni siihen. En vaan malttaisi odottaa.

Kun on asioita, joita odottaa, on helppoa olla onnellinen. Pitää kuitenkin muistaa, ettei aina ole asioita, joita odottaa. Koko elämä sinäänsä on odottamisen arvoista. Se voi olla yllätyksellistä, mikäli pysyy avoimena. Koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Siksi olisikin hyvä oppia elämään tätä hetkeä, eikä vielä huomista.

Slowly but surely

2011-04-01T17:50:00.000+03:00

Huomaan taas tänään, kuinka nopeasti aika on kulunut. Haluaisin pysyä mukana, ja tavallaan pysynkin - mutta silti tuntuu niin kummalliselta. En tiedä, mistä kertoisin ensimmäiseksi. Voisin kertoa viime viikon sunnuntaista. Se oli ihana päivä.

Kun sunnuntai-aamuna heräsin, ei minua harmittanut, että olin nukkunut tunnin pidemään kuin normaalisti. Ja tuo johtui loppujen lopuksi siitä, että kellot oli siirretty kesäaikaan. Minua ei kuitenkaan kesäaikaan siirtymiset haitanneet - päinvastoin. Kävin kävelyllä, otin valokuviakin. Tein itselleni myös ruokaa, joka oli ennen sairastumistani herkkuani. Lihapiirakkaa. Siitä oli vierähtänyt jokunen tovi, kun viimeksi olin sitä syönyt. Mutta ei se kuitenkaan loppujen lopuksi ollut niin ihmeellistä. Askel kuitenkin sekin, ja pienistäkin, kasvaa suuri puro.

Näiden päivien kulumisen lisäksi on ehtinyt tapahtuakin. Maanantai ei ollutkaan enää niin kiva päivä kuin sunnuntai. Kesäaikaan siirtyminen oli tehnyt tehtävänsä, sillä aamulla oli kovin vaikeaa herätä. Tiistaina kaikki näytti jo paljon valoisammalta. Sinä iltana tapasin ystäväni ja vietimme yhdessä laatuaikaa. Keskiviikkona olin elokuvissa ja kävin perheeni kanssa kauppakeskuksessa. Siitäkin oli vierähtänyt jo jokunen aika. Mukavaa siis oli. Torstai puolestaan vierähti yhtä nopeasti kuin maanantaikin, ja nyt istunkin jo tässä.

Tänään on jo huhtikuu. Kuinka hassulta ja ihmeelliseltä se tuntuukaan. Vastahan oli joulu, vastahan oli tammikuu. Kohta ollaan jo melkein puolessa välissä vuotta. Kaikista ihaninta ajankulussa on se, että huomaa muutokset. Minä olen jo lähempänä. Pienin askelin, mutta kuitenkin varmin sellaisin. Keskiviikkona söin jo elokuvissa irtokarkkeja ja voi, kuinka hyvältä ne pitkästä aikaa maistuivat. Siksi haluankin nyt nauttia tästä viikonlopusta täysin siemauksin. Haluan nauttia tulevistakin viikonlopuista sekä luvata yrittää nauttia myös arkipäivistä. Niitähän elämä suurimmalti osin loppujen lopuksi on. Arkipäiviä. Eikä niiden tarvitse olla tylsiä. Niihin voi itse vaikuttaa olemuksellaan, suhtautumisellaan ja käyttäytymisellään.

Kevät ja aurinko tuovat minulle lisää energiaa ja puhtia. Ne antavat minulle uskoa, että pääsen kesälomaksi kotiin. Se on minun suurin haaveeni, minun tavoitteeni. En haluaisi hukata kallisarvoisia kesälomapäiviäni osaston neljän seinän sisällä. Ajatuskin siitä kuulostaa ahdistavalta ja ärsyttävältä. Mutta mikäli lääkärit tai vanhempani ovat sitä mieltä, olen kuitenkin valmis siihen. Mitä vain, mikä auttaa minua. Jos se siis on minulle parhaaksi. Mutta en kuitenkaan haluaisi ajatella vielä niin pitkälle. En haluaisi ajatella tuota vaihtoehtoa, että joutuisin jokaisena kesäaamuna heräämään päiväosastolle. Minun tavoitteeni on päästä kesälomaksi pois. Minun on vain tehtävä paljon työtä. Yritettävä opetella elämään ilman tätä kaikkea. Se on minulle parhaaksi. Minun on päästävä irti näistä kahleista, jotka vaikeuttavat elämääni kaikin puolen. Uskon niiden tulevan nopeammin kuin huomaankaan.

Rise up

2011-03-19T18:11:00.001+02:00

Havahdun aina torstai-iltaisin toteamaan, että huomenna on taas viikonloppu. Viikot vierivät yllättävän nopeasti, halusi tai ei. Minun puolestani viikot voisivat vieriä nopeamminkin. Tulisi jo kevät, haaveilen. Toki mieltä lämmittää viikonloppu, ja että vielä perjantaina oli suurin osa lumista jo sulanut. Kuivat kohdat asfaltilla saavat hymyn huulille - tämän hetkinen ilma sentään ei. Taivaalta leijailee isoja räntähiutaleita, joista minä en hirveästi tykkää.

Tämä viikko on ollut kokonaisuudessaan ihan mukava, vaikka alkuviikko olikin aika tahmainen. Olin alkuviikosta kipeä, mutta nyt loppuviikosta alan olemaan jo tervehtynyt. Käväisin tällä viikolla elokuvissakin, mikä oli aika rentouttavaa. Välillä on nimittäin ihan mukava saada arkenakin ajatuksia vähän muualle koulusta ja muista päässä pyörivistä asioista. Vaikka elokuva ei ollutkaan komedia, vaan itse asiassa aika surullinen ja haikea, pidin siitä kovasti.

Maanantai, tiistai, ja joskus vielä keskiviikkokin, ovat mielestäni epämukavia päiviä. Minun pitäisi opetella nauttimaan arjesta. En tiedä miksi, mutta arkisin jotkut asiat tuntuvat hankalilta ja välillä jopa todella stressaavilta. Viikonlopun lähestyessä rentoudun, mutta jo sunnuntaina valmistaudun maanantaihin. Puhuin tänään isäni kanssa siitä, miten hänkin kokee valmistautuvansa jo sunnuntaina maanantaihin. Hänen mielestään(kin) olisi ihanaa osata rentoutua vielä sunnuntai. Vasta maanantai-aamuna viikonloppu on ohi. Ennen sitä ei tavallaan tarvitsisi edes ajatella arkea. Mielestäni voisi olla ihan hyvä tavoite ottaa sunnuntaikin rennosti. Ehkä se voisi sitten jatkossa tulla tavaksi, eikä se olisikaan enää päivistä inhokein.

Minun piti tänään nähdä ystävääni, mutta hän lähettikin viestin, ettei sopimamme aika käy. Harmi, sillä olin odottanut, että nähtäisiin pian. Laitoin hänelle sen jälkeen viestiä, voisimmeko sitten nähdä ensi viikolla - mutta hän ei ole vieläkään vastannut. Pyörittelen mielessäni kysymyksiä, saattaisikohan se johtua minusta. Jos hän ei vaan halua tavata minua. Toivottavasti mielikuvitukseni tekee kepposia ja olen väärässä.

Ei minulla mitään sen ihmeellisempää ollut tällä kertaa. Haluaisin vaan kovasti tuntea auringonsäteet ihollani ja antaa niiden lämmittää. Se on asia, jota odotan. Odotan niin kovasti.

I believe that behind every negative things there are positive things, that we can learn

2011-03-14T18:28:00.000+02:00

Maanantait eivät todellakaan ole minun päiviäni. Eivät sitten nimeksikään. Aamulla kävelen unissani bussipysäkille ja hyppään bussiin. Bussin huristaessa ohi tien, jonne sen olisi pitänyt kääntyä, hoksaan jonkin olevan vialla. Bussinumeron alku oli kyllä oikein, mutta toinen numero olikin kolmonen eikä nolla... "Hoh hoijaa, ei kai se auta muu kuin hypätä bussista pois", totean itsekseni. Lähden hätäisenä suunnistamaan kohti ratikkapysäkkiä ja oltuani kyseisessä ratikassa viisi minuuttia huomaan, että vieläkään ei olla menossa oikeaan suuntaan. Hyppään kolmannen kerran pois ja jollain ihmeen tavalla onnistun vielä liukastumaan ja loukkaamaan jalkani. Hälläkö väliä, pyydystän käsiini taas jonkun ratikan, joka menee kyllä oikeaan paikkaan - mutta liian hitaasti. Saavun aamupalalle vain kolme minuuttia myöhässä, mutta muut ovat tulleet jo puoli tuntia sitten ja aloittaneet aamupalankin jo varmaan viisitoista minuuttia sitten.

Ensinnäkin vihaan myöhästymistä yli kaiken, vaikka en ollutkaan kuin "kolme minuuttia" myöhässä. Toisekseen inhoan olla viimeinen, sillä olen aina ollut todella aikaisessa. Tavallaan pelkään myöhästymistä, eikä se ole minulle normaalia. Olen aika täsmällinen ihminen; olen yleensä oikeassa paikassa oikeaan aikaan, joten en pidä siitä jos saavun muutamaakin minuuttia myöhemmin. Mutta mitä tästä opinkaan? Opin, ettei kaikkialla tarvitse olla aina kello se ja se. Joskus on ihan hyvä olla myöhässä ja huomata, ettei mitään pahaa tapahtunut~~kaan~~.

Kaiken kukkuraksi oloni ei ole ollut tänään mistään maailman parhaimmasta päästä. Jotain ihmeellistä vatsataudin pöpöä on liikkeellä. Tämä päivä onkin lähinnä mennyt lepäillessä ja miettiessä, onko tässä päivässä mitään positiivista. Todellinen "murheiden maanantai".

Ehdin kyllä piipahtamaan tänään nopeasti koulussa ennen kuin lähdin lepäilemään. Juttelin opettajani kanssa vähän tulevasta keväästä ja tavoitteistani koulun suhteen. Hän kysyi minulta, stressaako minua koulu. Vastasin rehellisesti ja kerroin olevani joistakin numeroista ja kursseista huolissani. Hän sanoi, ettei minun tarvitse olla huolissani, ja että kaikki kyllä sujuu omalla painollaan. Ja kyllähän minä sen oikeasti tiedän, ettei tarvitsisi olla murheissaan tai stressata. Mutta kyllä minä vielä opin. Kaikki kyllä järjestyy - enkä tarkoita tällä nyt vain kouluasioita, vaan kaikkea muutakin, mikä liittyy minun elämääni.

Tähän loppuun keksin kyllä jotain positiivistakin. Mikä onkaan sen ihanempaa kuin kissan kehräys? Tai se, että lumi sulaa ja tulee kevät? Tai se, että perjantaihin on enää neljä yötä? Niin, sanoinhan minä. Jokaisessa päivässä on aina myös jotain positiivista, kun hetken aikaa pohtii.

Don't forget to love yourself

2011-03-12T19:01:00.001+02:00

Silloin, kun minulla ei vielä itselläni ollut minkäänlaista halua parantua, suostuin vain näkemään elämässäni itseni ja sairauteni. Mietin usein miksi minun edes "pitäisi" parantua. Ennen tätä aikaa, jolloin aloin miettimään miksi pitäisi parantua, en suostunut hyväksymään, että minä edes jollain tapaa olisin sairas. Silloin suljin silmäni muiden ihmisten kommenteilta. Suoraan sanottuna ajattelin vain itseäni enkä suostunut näkemään elämässäni muita tapoja elää.

Noin kaksi vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa olin kokovuorokausiosastolla ja aloin pikkuhiljaa tervehtymään, aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, ettei silloisessa elämässäni ollut mitään järkeä. En halunnut enää sairastaa tai heittää elämääni hukkaan ja aloin näkemään syitä, miksi haluaisin parantua. Halusin hirmuisesti takaisin kouluun, halusin, ettei kenenkään tarvitsisi olla minusta enää huolissaan. Mutta niitäkin asioita enemmän halusin takaisin normaaliin elämään. Ja normaali elämä sisältää juuri niitä asioita: ystävät, opiskelu, perhe, harrastukset ja niin edelleen.

Päästyäni osastolta kotiin elämä vaikutti kaikin puolin normaalilta. Ainakin normaalimmalta kuin ennen osastoa. Söin edelleenkin ateriasuunnitelmani mukaisesti, mutta pystyin kuitenkin käymään koulua ja tapaamaan ystäviäni. Kävin yhä viikoittain poliklinikalla, jossa painoani ja kuulumisiani seurattiin. Eikä aikaakaan, kun olin innostuksessani aloittanut jo lenkkeilynkin, painoni oli päässyt laskemaan. Ja siitä seurasi taas syömisen vähentyminen ja vanhempieni suuri huoli. En pitänyt siitä, mutta en kyennyt korjaamaan tilannetta omin voimin. Silloin jouduin toista kertaa osastolle ja minä olin itseeni hyvin pettynyt.

Olen viime aikoina miettinyt paljon, miksi aina kerta toisensa jälkeen löydän itseni osastolta. Olen tullut siihen tulokseen, etteivät syyni parantumiseen ole olleet riittäviä. Olen unohtanut listalta kokonaan minut, oman itseni. Olen aina halunnut parantua vanhempieni ja ystävieni vuoksi, mutta en koskaan ole ajatellut tarpeeksi itseäni. Otan liikaa asioita hoidettavakseni enkä muista kuunnella itseäni. En muista painaa jarrua silloin kuin mennään liian lujaa.

Elän kuitenkin loppujen lopuksi omaa elämääni - minullehan se on tarkoitettu. En voi elää elämääni kenenkään muun puolesta tai kenenkään muun vuoksi. Siksi tiedänkin, että tästä lähtien minun on muistettava kuunnella itseäni. Haluan pitää itsestäni huolen. Haluan syödä ruokia, joita minun tekee mieli, tehdä asioita, joita rakastan. Opiskeluistakaan en halua stressata, sillä ne varmasti kulkevat omalla painollaan ilman liikoja huolehtimisia.

Minä haluan opetella taas pitämään itsestäni. Miten hassulta se kuulostaakin, totta se kuitenkin on. Totta on, että mikäli en ensin opi rakastamaan itseäni, en myöskään voi rakastaa ketään toista.

"Just because you fail once,

doesn't mean you're gonna fail at everything.

Keep trying,

hold on,

and always, always believe in youself,

because if you don't,

then who will?"

-Marilyn Monroe-

Don't look before you laugh

2011-03-11T18:57:00.001+02:00

Aamulla ummistan silmiäni ja vilkaisen kelloa, viisi minuuttia vaille kuusi. Viisi minuuttia aikaa nukkua ja minä yritän käyttää ne hyväkseni siinä kuitenkaan onnistumatta. Väsyttää ihan hirmuisesti ja ulkona sataa räntää. Huokaan, kumpa voisin jäädä vielä hetkeksi nukkumaan. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei minua hyödytä, mikäli jään vielä pariksi minuutiksi makaamaan. Oloni tulisi vain entistä väsyneemmäksi. Nousen ylös ja lohdutan itseäni sillä, että tänään on perjantai, ja että huomenna saan nukkua pidempään.

Puen päälle, katson Ylen aamuteeveestä uutiset ja päivän sään. Harjaan hiukseni ja pesen hampaat. Huomaamattani on vierähtänyt jo tunti ja kello tulee seitsemän. Aika lähteä bussipysäkille. Kävelen loskan keskellä ja harmittelen, että kuraan taas juuri pyykistä tulleet farkkuni. Bussi on taas täynnä, niin kuin aina aamuisin seitsemän jälkeen. Löydän paikkani jonkun tytön vierestä. Istahdan ja uppoudun kuulokkeista tulevan musiikin maailmaan. Silloin minun on hyvä olla.

Pian olen jo osastolla. Joku kilistelee jo lautastaan ja hoitajat sanovat, että muutkin voivat tulla jo ottamaan aamupalaa. Aamupalalla on taas hiljaista, niin kuin aina. Silloin tällöin hoitajat yrittävät sytyttää jonkinlaista keskustelun liekkiä siinä kuitenkaan onnistumatta. Itse pelkään aina loukkaavani jotakuta aamutokkuraisuudellani. Aamuisin minua ei huvita puhua, sillä tavallaan olen vielä ensimmäisellä koulutunnillakin unessa. Minun mielestäni ruokailuhetket olisivat kuitenkin mukavempia jos puhuttaisiin. Silloin syöminen ei olisi niin hassua. On niin hiiren hiljaista. Vain lusikat kolisevat puuro- ja murolautasia vasten.

Päivä vierähtää nopeasti. Ehkä yksi sen syistä on se, että pääsemme perjantaisin jo lounaan jälkeen. Olinkin tänään kotona jo hyvissä ajoin. Käytiin kaupassa ja loppu ilta taitaakin mennä tässä koneen ääressä istuskellessa. Huomenna olisi tarkoitus poiketa kaupungille ystävää tapamaan. Toivottavasti olisi paljon kauniimpi ilma. Aurinko voisi paistaa.

You have to fight your way through

2011-03-10T18:32:00.000+02:00

Eilen tapasin ystävääni päivällisen jälkeen. Syötyäni puin nopeasti päälle ja kiiruhdin läheisen kaupan eteen, jossa olimme sopineet näkevämme. Kello oli jo kaksikymmentäyhdeksän minuuttia yli, ja minua jännitti hirveästi. Olin vasta viikko sitten kertonut syömihäiriöstäni hänelle. Mutta sitten minä jo näinkin hänet. Kävelin häntä vastaan ja samalla suupielemme nousivat ylöspäin. Oli ihanaa nähdä hänet kolmen viikon jälkeen. Juttelimme vähän kaikesta; koulusta, ystävistämme, sairaudestani sekä hoidosta, jossa tällä hetkellä olen, ja vähän kaikesta muusta maan ja taivaan välillä.

Aika meni jotenkin ihan liian nopeasti - niin kuin se aina tekee, kun on hyvää seuraa tai jotain tekemistä. Illalla käydessäni nukkumaan mietin vielä hetken päivän tapahtumia. Olin ylittänyt itseni ja olo oli paljon vapautununeempi. Viime vuonna en uskaltanut kertoa melkein kenellekään tai ylipäätään edes puhua itsestäni, mutta nyt uskallan. Huomasin eilen, että minä olen kasvanut ihmisenä. Ehkä se voisikin olla yksi edistymiseni askeleista.

Pelkään aina kertoa sairaudestani, koska minua pelottaa vielä enemmän, mitä mieltä siitä ollaan. Eilen mieltäni kuitenkin piristivät kommentit toivottavasti sä paranet pian, toivottavasti sä tuut pian takas kouluun, parin viikon päästä sä jo tuut - sun pitää vaan nyt syödä. Ihanaa, että ystävänikin ymmärtävät, että kaikista tärkein tehtäväni tällä hetkellä on syöminen. Se on lääke, jonka avulla voin parantua.

Joskus pelkään myös kuulevani jotain, mikä satuttaa minua. Loukkaannun yleensä aika helposti vaikka ymmärränkin, ettei voi koskaan ymmärtää täysin, mikäli ei ole itse ollut samassa tilanteessa. En vaadi ystäviltäni tai perheeltäni mitään. Minulle riittää, että he ovat vierelläni. Mutta vaikka en mitään vaadikaan, ovat he silti olleet aina minun tukenani - ja se on minusta ihanaa. En koskaan voisi koskaan kiittää heitä tarpeeksi. Sanoa, miten paljon heitä rakastan ja miten tärkeitä he ovat minulle. Pelkäsin, että ystäväni hylkäisivät. Samalla kuitenkin tiesin, että tosiystävä ei koskaan hylkää, mitä ikinä tulee eteen. Eikä hän hylännyt. Hän on tosiystävä, jonka olen vasta vähän aikaa sitten löytänyt. Olen niin onnellinen, että syksyllä löysin hänet.

Viikko on kulunut nopeasti, huomenna on jo perjantai. Päivä päivältä kevätkin on lähempänä. Linnun laulu kuuluu ikkunankin läpi, ja kissaakin kiinnostaa. Harmi vain, että minulla on nyt vähän flunssainen olo. Toivottavasti se menee nopeasti ohi!

Looking for the happiness

2011-03-08T18:27:00.002+02:00

Viikonloppu meni ohi ihan mielettömän nopeasti. Ajattelin, että voisin siitäkin huolimatta, että on jo tiistai, tulla kertomaan hieman viikonlopustani. Yleensä viikonloput menevät kotona ollessa. Silloin tällöin käyn myös kaupungilla ja saatan tavata ystävääni. Tänä viikonloppuna tein kuitenkin asioita, jotka poikkeavat normaalista viikonlopustani.

Vaihtelu virkistää, joten kävin viikonlopun aikana elokuvissa sekä syömässä. Pidin elokuvasta todella paljon. Ehdottomasti yksi parhaita, joita olen koskaan nähnyt. Black Swanissa pääosaa näyttelevä Natalie Portman todellakin ansaitsee Oscar-palkintonsa. Myös intialaiset kasvispyörykät, riisi sekä naan-leipä jogurttikastikkeella, maistuivat. En ollut pitkään aikaan syönyt "eksoottisempaa", eli mausteisempaa, ruokaa. Maku oli kuitenkin mausteisuudestaan huolimatta hyvä. Seuraavalla kerralla saatan kuitenkin valita listalta vähemmän mausteisen annoksen.

Nyt viikonlopun jälkeen mielessä on lähinnä sellaisia ajatuksia, että voisin hieman useamminkin tehdä jotain tavallisuudesta poikkevaa. Kulunut viikonloppu oli nimittäin yksi parhaista, joita olen pitkään aikaan saanut viettää. Ehkä osa syy sen nopeaan kulumiseen oli myös se, että minulla oli tekemistä. Ja aikahan kuluu tuplasti nopeasti, jos on suunniteltua tekemistä. Tosin joskus saatan olla viikonloppuisin vain kotona ihan vain siksi, että arkisin voi olla niin paljon suunniteltuja menoja. Silloin on ihanaa viettää omaa aikaa, tehdä asioita kotona ihan rauhassa. Mutta kuten sanoin, on myös ihanaa suunnitella tekemistä ja tavata ystäviä.

En tiedä miksi, mutta tämä alkuviikko on ollut jotenkin harmaanlainen. Ulkona on jäätä ja jokaisella askeleella meinaa liukastua. Maanantaina viikonloppuun oli vielä neljä päivää, mutta nyt onneksi ~~enää~~ kolme. Toivon vain, että kevät tulisi nopeammin ja nuo jäät sulaisivat. Haluan laittaa vaaleanpunaiset Conversen tennarini jalkaan ja kävellä kuivalla asfaltilla. Laittaa päälleni kevättakin ja antaa lämpimän tuulen pörröttävän hiukseni vaikka minkälaisille solmuille. Niin ja tietysti haluaisin myös rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mutta ehkä en vielä tänä keväänä, sillä ensimmäiseksi minä haluan tervehtyä ja olla onnellinen.

Aivan ihanaa naistenpäivää kaikille ihanille naisille! Olette kauniita juuri teinä itsenänne, älkää koskaan muuttuko miksikään muuksi tai kysykö itseltänne, oletteko riittäviä juuri sellaisenaan. Sillä te olette. Siihen täytyy vain uskaltaa luottaa.

Thirty seconds till sunrise

2011-03-05T11:08:00.000+02:00

Minulla on ikävä. Ikävä sitä tunnetta, kun oli vapaa. Elämä oli ihanaa, eikä mikään ollut vaikeaa. Syöminen oli osa elämääni, eikä se ollut mikään ongelma. Pidin itsestäni. Olin urheilullinen ja positiivinen tyttö. Siitä olen aikoinaan keksinyt itselleni nimimerkiksi SmilingGirl. Olin hymytyttö. Palkintoa en ollut koskaan voittanut, mutta oli vaikea löytää toista samanlaista. Voisin sanoa, että nauroin ja hymyilin aina. Lempiruokiani olivat hampurilaiset ja äidin- ja isän tekemät kotiruuat. Minä vähät välitin siitä, paljonko söin ja milloin söin. Minä söin kun oli nälkä. Minä söin niin paljon kuin jaksoin syödä. Minulla ei ollut koskaan paino-ongelmia, koska liikuin niin paljon. Olin aina ollut normaalipainoinen, jokseenkin aika hoikka - mutta se oli minun biologinen painoni.

Minulla on ikävä biologista painoani; tervettä ja huoletonta elämää. En voi koskaan olla onnellinen, mikäli en uskalla palata entiseen. Vain silloin minulla on mahdollisuus olla onnellinen. Vaikka kyse ei olekaan monista kiloista tai grammoista, tuntuu sekin matka välillä tuskallisen pitkältä. Siihen kuuluu niin paljon muutakin kuin pelkkä paino. Kun on niin kauan sairastanut, pelkää kovasti, mitä sen tilalle sitten tulee. Ei kuitenkaan voi olla mahdollista, että elämäni tulisi olemaan surkeampaa kuin nyt. Sen minä ainakin tiedän.

Rutiinit, säännöt ja itseltään joidenkin asioiden kieltäminen. Ne minä haluan elämästäni myös pois. Ilman niitäkään, ei voi olla terve ja vapaa. Eikä niitä kaikkia asioita tarvitse uskaltaa tehdä heti, ne voi tehdä yksi kerrallaan, pienin askelin. Se on minulle varmasti se kaikkein turvallisin tie. Tie, jolle minä uskallan astua.

Välillä unohtaa, että kaikki pienetkin asiat- ja askeleet, ovat tärkeitä. Ei aina tarvitse ottaa isoja harppauksia. On tärkeintä ottaa sen kokoisia harppauksia, kuin itse pystyy. On tärkeintä, että itse pysyy mukana, eikä putoa kyydistä. Silloin tuntuu omituiselta ja vaikealta. Silloin haluaisi helposti taas luovuttaa. On kuitenkin muistettava, ettei luovuttaminen ole vaihtoehto. Takapakkeja kuitenkin tulee aina ja ne ovat voitettavissa. Eivät ne ole epäonnistumisia. Ne ovat kokemuksia, jotka vahvistavat. Tekevät entistä vahvemmiksi ja auttavat taas jaksamaan. Jossain vaiheessa tulee varmasti aika, jolloin ei enää tule takapakkeja. Silloin on kasvanut niin vahvaksi, että elämä alkaa pikkuhiljaa voittamaan. Osaa nähdä hyviä asioita elämässä, eikä keskity vain itseensä.

Se aamu, jona tuntee muutoksen tulleen pysyäkseen. Se on vielä tulossa. Se tulee nopeammin kuin huomaammekaan. Mutta vain, jos sille antaa mahdollisuuden.

Every breath is a second chance

2011-03-01T18:31:00.000+02:00

Viime päivät ovat menneet ihan kivasti. Syöminen on sujunut hyvin ja arki tuntuu mukavalta. Silti välillä mietin, voisinko tehdä joitakin asioita vielä paremmin. Mutta eiköhän tämä riitä. Riittävää on, että minä teen parhaani - ja niin aion myös jatkossa tehdä.

Vaikeissa tilanteissa minulla on tapana olla vain hiljaa, mutta olen aina silloin tällöin, ainakin yrittänyt, puhua. Minulle voi tulla vaikea hetki esimerkiksi silloin, kun ruokapöydässä jos joku jättää jotain ottamatta, eivätkä hoitajat edes tajua sitä. Siinä tilanteessa on hyvä miettiä hetki ja muistutella mieleen, että minulla on oma ateriasuunintelmani. Omassa ateriasuunnitelmassanikin on jo ~~ihan~~ tarpeeksi huolehdittavaa ja muistettavaa. Miksi siis keskittyisin muiden ongelmiin, kun on omiakin hoidettavana? Minä loppujen lopuksi voin vain harmitella, sääliä ja toivoa, että heillä olisi vielä jonain päivänä helpompaa. Ja että he pystyisivät noudattamaan omia ateriasuunnitelmiaan.

Osastolla on kyllä kaikilla samat säännöt; ateriasuunnitelmaa tulee noudattaa, ja mikäli se ei onnistu, tarvittaessa joudutaan turvautumaan nutrikorvaukseen. Tämä on viime aikoina jäänyt kuulemma vain uhkauksen tasolle, joten mielestäni pitäisi olla vielä tiukempaa. Anoreksia on sellainen sairaus, että jos sille antaa pikkurillin, se vie koko käden. Siksi ei pitäisikään antaa mitään periksi. Pitäisi olla erityisen tarkkaavainen ja huomaavainen. Mutta ymmärrän kyllä, ettei kukaan hoitaja voi aina huomata, mikäli joku jättää jotain ottamatta tai huijaa. Niin kavala tämä sairaus joskus kuitenkin osaa olla.

Minulle ei itselleni tulisi mieleenkään jättää jotain ottamatta tai huijata. Myönnän kuitenkin, että sellainen on joskus, aikaisemmilla osastoreissuilla, käynyt ainakin mielessä. Silloin minulla ei ollut halua parantua tai edistyä. Elämässä ei oikeastaan ollut mitään ihmeellisempää. Ei ollut mitään, mikä odotti minua sen kaiken ulkopuolella. Jossain vaiheessa kuitenkin ajatukseni muuttuivat ja loppujen lopuksi en enää ole mitään muuta halunnutkaan, kuin parantua ja olla terve. Voin parantua keskittymällä omaan sairauteeni ja omaan ateriasuunnitelmaani.

Vaikeissa tilanteissa auttaa myös se, että muistaa, mitä kaikkea elämällä on tarjottavaa. Viime vuosina tuntuu, ettei elämään juurikaan ole tullut mitään lisää. Tuntuu vain, että siitä olisi lähtenyt palasia, joita en välttämättä tule koskaan saamaan takaisin. On kuitenkin hyvä muistaa, että ne on mahdollista saada vielä takaisin. Elämällä on paljon annettavaa, kun vain uskaltaa ottaa sen askeleen. Kun muistaa, että on paljon asioita, joita ei ole vielä saanut kokea ja nähdä. Kun muistaa, että niiden asioiden kokemiseen ja näkemiseen on vielä mahdollisuus. Elämä on toivoa täynnä. Pitää vaan antaa itselleen se mahdollisuus parantua ja syödä. Ennen sitä kaikesta voi vain haaveilla ja unelmoida. Mutta silloin niitä ei kuitenkaan voi vielä saavuttaa. Joskus kuvittelin saavuttavani jotain laihduttamalla ja pyrkimällä täydellisyyteen. Se ei kuitenkaan ollut totta. Elämä sen sijaan vain kapeni ja pieneni. Jos olisin tiennyt, että niin tulee tapahtumaan, en olisi koskaan mennyt edes laihduttamaan. Tehtyä ei vaan saa tekemättömäksi. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että aina on toivoa.

Never give up. There is no such a thing as ending.

It's just a new beginning.

Sometimes, all you need is someone who will listen

2011-02-26T18:59:00.000+02:00

Havahduin äsken todellisuuteen. Minä pelkään. Pelkään menettäväni jokaisen ystäväni ympäriltä. Miksi? Koska en pidä heihin yhteyttä. En soita. En tekstaa. En juttele Facebookissa. Tunnen itseni hirveäksi ihmiseksi. Pelko yksin jäämisestä on suuri. Joskus voi olla, että vaikka ystäväni soittaisikin tai tekstaisikin minulle, en uskalla vastata puhelimeen tai laitan vain tekstiviestin, "sopisiko joku toinen päivä?" Ei. En halua jäädä yksin. Mutta osastopäivien jälkeen oloni on yleensä väsynyt, koska olen kotona vasta neljän aikaan. Viikonloppuisin on tietysti eri asia, mutta joskus en silloinkaan saa itseäni ulos ovesta tai vastattua puhelimeen.

Välillä minusta on tuntunut siltä, että haluaisin uusia ystäviä. En ole uskaltautunut kertomaan kaikille ystävilleni sairaudestani, joton olo heidän seurassaan tuntuu joskus omituiselta ja epänormaalilta. Eiväthän he tietenkään voi ymmärtää minua, miksi minä teen jotkut asiat niin, miksi en aina jaksa tulla ulos tai vastata puhelimeen, koska he eivät tiedä, että minulla on sairaus.

Jos minulla ei olisi tätä ikävää, vittumaista sairautta, en olisi tälläinen. Itkettää ja surettaa, että tämä sairaus on syövyttänyt elämästäni niin paljon. Tuntuu kuin vuodet olisivat vierineet hukkaan. Elämästäni on lähtenyt palasia, joita en välttämättä enää koskaan tule saamaan takaisin. Haluaisin tietää, miksi elämän täytyy joskus olla niin vaikeaa. Miksi tässä maailmassa pitää olla pahaa? Tiedän kyllä, että ilman pahuutta ei osattaisi arvostaa hyvyyttä. Mutta välillä pahuutta tuntuu olevan liikaa.

Minulla on tällä hetkellä niin paha mieli... En haluaisi vaipua itsesyytöksiin, mutta ei tämä kenenkään muunkaan syytä ole. Mitä enemmän mietin tätä kaikkea, sitä enemmän haluan näyttää kynteni tälle sairaudelle ja parantua. Kaikille on kuitenkin annettu vain yksi elämä elettäväksi, miksi heittää sitä hukkaan?

Ajattelin, että voisin oikeasti ottaa tavoitteita, enkä vain puhumisen tasolla. Ensimmäinen tavoitteeni on tekstata jollekin ystävistäni ja kysyä, voisimmeko nähdä ensi viikolla. Minun on pakko puhua heille. Ehkä he ymmärtävät. Minä todellakin toivon niin. Sillä jos he ymmärtävät minua, he voivat myös tukea minua. Tarvitsen vierelleni ihmisen, jonka kanssa voin jakaa ilot ja surut. Ystävien -ja läheisten tuki, se on jotain, mitä minä arvostan suuresti. Ilman heitä, ei minulla ainakaan, olisi myöskään elämää.

Don't tell me the sky is the limit, there are footprints on the moon

2011-02-25T19:11:00.001+02:00

Tapasin tänään päiväosaston jälkeen ystävääni keskustassa. Jännitin hieman hänen näkemistään, sillä hän oli vasta kertonut hänelle olevani taas osastolla. Hän ei kuitenkaan ole koulukaverini, joten asia ei jännittänyt minua niin paljon. Tosin en ole vielä edes uskaltanut kertoa heille. Mutta ystäväni tapaaminen oli loppujen lopuksi ihanaa; olin jännittänyt ihan turhaan. Hän ymmärsi minua enemmän kuin hyvin, ja tunsin oloni hyväksi hänen seurassaan. Välipala-ajan lähestyessä lähdin kotiin. Kotona menin automaattisesti jääkaapille ja poimin sieltä ateriasuunnitelman mukaisen välipalan - ensimmäinen itse hoidetttu ateria takana. Olen enemmän kuin ylpeä itsestäni, ja tiedän nyt pystyväni siihen jatkossakin.

Säännöllinen syöminen ei ole tuntunut niin vaikelta, kuin miltä ennustin sen tuntuvan. Toki olo on täydempi, mutta minun mielestäni se on välillä ihan mukavaakin. Kaikilla on lupa syödä riittävästi. Riittävästi syöminen tarkoittaa sitä, että tulee kylläiseksi eli täyteen. Eikä ole pahasta (vaikka mörkö pään sisällä niin saattaa sanoakin). On hyvä tietää, ettei omat signaaleihinsa ole vielä luottamista. Vaikka olo tuntuisikin täydeltä, voi todellisuudessa olla nälkä. Joskus voi olla myös niin, että juuri syötyään jää vielä huutava nälkä. Silloin voi ottaa ylimääräistä jos uskaltaa, sillä se ei todellakaan ole pahasta kenellekään. Se on keino päästä eteenpäin; pienistä askelistakin kasvaa suuri puro.

Tänään olen ajatellut asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja tekevät minut onnelliseksi. Perhe, ystävät, kissa ja valokuvaus. Ne ovat minulle niin kovin tärkeitä asioita, joista en voisi kuvitellakaan luopuvani. Mietin kuitenkin, että voisin lisätä joukkoon yhden asian. Se voisi olla ruoka ja oma terveys. Ne yhdessä voivat tehdä minut onnelliseksi ja saada minut parantumaan. Ajattelinkin yrittäväni järjestää aikaa itselleni ja minulle tärkeille asioille. Tuntuu siltä, kuin en olisi valokuvannut vuoteen, vaikka todellisuudessa siitä on melkein vain viikko. Nykyään aika tuntuu menevän vain niin nopeasti, ehkä liiankin. Mutta toisaalta välillä hyvä niinkin, onhan asia joskus ollut toisinkin. Ihan varmasti minulla tulee vielä olemaan aikaa kaikille minulle tärkeille asioille. Minun täytyy vain laittaa ne ensimmäiseksi tärkeysjärjestykseen. Uskon niiden muiden vielä odottavan. Sillä minä tulen, olen koko ajan tulossa.

On totta, että joskus täytyy tulla myös takapakkeja, jotta jaksaa taas jatkaa. Mutta kun sen takapakin on voittanut, silloin voi päästä vielä pidemmälle, missä oli ennen takapakkia ollut. Voi saavuttaa jotain, mitä ei koskaan uskonut saavuttavansa. Jota ei uskonut edes olemassa. Minä todella toivon saavuttavani sen, sillä se on suurin unelmani.

So I tell myself that I'll be strong

2011-02-24T18:18:00.000+02:00

Ensinnäkin haluan pahoitella postaustahtini niukkuutta. Tuntuu, että käteni ovat täynnä tekemistä enkä ehdi tekemään mitään. Todellisuudessa päivät menevät vaan niin hirmuisen nopeasti. Minun täytyy tarkkaan päättää ja suunnitella jo aamusta, mitä aion illalla tehdä. Tämän viikon illat ovat menneet kotona ollessa, tavoitevihkoani askarrellessa. Tuo vihkonen on vielä aika kesken, mutta tarkoitukseni ei olekaan saada sitä nyt heti valmiiksi. Sitä on mukava askarrella silloin tällöin. Enimmäkseen siellä on minun mielestäni tsemppaavia motivoivia, ihania kuvia. Esimerkiksi matkatoimistojen mainoksia, K&T-lehdestä poimittuja, tsemppaavia tekstejä, mielestäni kauniita ja hyvää esimerkkiä näyttäviä julkkiksia ja niin edelleen. Se vihko auttoi minua kovasti viime osastojaksonkin aikana, joten tulee varmasti auttamaan tälläkin kertaa.

Tällä viikolla minä siis menin päiväosastolle. Ensimmäinen päivä oli aika omituinen. Se sattui kuin sattuikin olemaan retkipäivä. Eikä ensimmäisen päivän viimeinen ateria, välipala, ollut kovinkaan helppo johtuen siitä, että kaksi hoitajaa tuijottaa vieressä ja vallitsee muutenkin kireä ja ahdistunut ilmapiiri. Karjalanpiirakka munavoilla ja pillimehu. Söin kyllä välipalani reippaasti, eikä munavoi tai piirakat ole minulle vaikeita. Minua kuitenkin jännitti hirmuisesti ensimmäisen päiväni vuoksi, joten käteni melkein jopa tärisivät. Munavoita tipahteli lautaselleni ja yritin epätoivoisesti noukkia sitä takaisin piirakkani päälle, ja se näytti varsin huvittavalta. Sen jälkeen pääsimme kotiin ja oloni oli tavallaan ihan hyvä vaikka ennen sitä oli ollut tuollainen vaikea hetki. Olipa ainakin ensimmäinen päivä ohi ja olin onnistunut syömään ateriasuunnitelmani mukaise.Seuraavat päivät ovat olleet jo paljon helpompia ja mukavempia. Hiihtoloman vuoksi oli osastolla kököttäminen valitettavasti kuitenkin hyvin tylsää. Onneksi sentään fysioterapia-ajat ja muut keskustelut hieman rytmittävät päiviä.

Voisin sanoa, että nämä ensimmäiset päivät ovat olleet "ihan ookoita". Eihän osastolla koskaan mitään mukavaa ole, mutta ei siellä kuulukaan olla. Siellä ollaan hoitamassa sairautta. En voi väittää, etteikö aikaisin herääminen tuntuisi ikävältä. Varsinkin kun ystäväni saavat hiihtolomillaan valvoa ja nukkua niin pitkään kuin huvittaa. Olen kaikesta huolimatta onnellinen siitä, että olen pystynyt syömään nyt nämä päivät ateriasuunnitelmani mukaisesti. Tästä on hyvä jatkaa. Jatkaa matkaa parantumisen tiellä.

Huomenna alkaa viikonloppu, jonka suhteen olen hyvin toiveikas. Uskon pystyväni syömään ateriasuunnitelmani mukaisesti. Olen luvannut itselleni, että noudatan ateriasuunnitelmaa ja olen muutenkin kaikin puolin rehellinen ja avoin. Mikäli jotain ongelmia tulee, aion avata suuni ja puhua siitä jollekin, oli se sitten hoitaja osastolla tai äiti kotona. En kuitenkaan näe, että viikonloppuna syömisten kanssa olisi tulossa ongelmia. Ateriasuunnitelman noudattaminen ei edes ole tehnyt niin tiukkaa tai vaikeaa kuin aluksi pelkäsin. Ateriarytmistä kiinni saaminen on minulle iso ja tärkeä asia, joten on turha jättää aterioita väliin. En ole keksinyt viikonlopuksi mitään ihmeellisempiä suunnitelmia, mutta toivottavasti sellaisia olisi luvassa. Jos uskaltaisin vihdoin kertoa ystävälleni, etten ole tulossa enää maanantaina kouluun... Harmittaa, mutta ennemmin tai myöhemmin hän saa kuitenkin tietää. Minun täytyy vain ensin kerätä rohkeuteni.

Or am I just too scared to say the things worth saying?

2011-02-18T21:29:00.000+02:00

Vihdoin odotettu hiihtoloma alkoi. Miten voisikaan sanoin kuvailla sitä helpotuksen tunnetta, kun viimeinen tunti loppuu ja minä laitan koululaukun selkääni. Ulkona on kylmä, pakkasta varmaan kaksikymmentä astetta, mutta minua ei haittaa. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja siinä hetkessä minä unohdan kaiken muun. Tuntuu siltä, kuin kevät olisi tulossa. Mutta ei sitten ehkä vielä kuitenkaan. Mutta ennemmin kuin huomaammekaan, olemme jo pitkällä keväässä ja kesäloma on oven takana.

Minä itse pelkään kovasti sitä kevätväsymystä, joka iskee yleensä huhti-toukokuussa. Silloin kun kesäloma on jo niin lähellä, ettei enää jaksaisi panostaa vaan tekisi jo mieli vain olla ja rentoutua, valmistautua pikkuhiljaa kesälomaan. Toisaalta kuitenkin haluaisin mennä jonnekin kesätöihin ja ansaita vähän taskurahaa, ostaa sitten jotain kivaa itselleni.

Tällä hetkellä mielessä pyörii lähinnä vain se, mitä ihmettä keksisin huomiselle. Alunperin olin suunnitellut, että jos ilmat vain sallivat, menisin valokuvaamaan. Mutta tuonnehan ei uskalla astua varpaallansakaan, joten teen suosiolla jotain muuta. Mutta mitä muuta? Hmm...

Kieltämättä mielessäni pyörii myös päiväosasto, sillä ensi viikolle on jo sovittu tapaaminen. Minua pelottaa ja jännittää, mikä on onneksi ihan normaalia. Kuulemma oltiin puhuttu jotain sellaista, että mahdollisesti jo ensi viikolla. Se siis tarkoittaisi sitä, että viettäisin hiihtolomani päivät osastolla. Onneksi pääsen iltaisin kotiin, joten voin tehdä silloin mitä haluan. Hieman harmittaa, etten ole vielä uskaltanut sanoa ystävilleni tästä mitään. Pelkään heidän reaktioitaan, koska tämä on kuitenkin jo kolmas kerta. Mutta niin kuin Marika jo ehtikin minulle sanoa, en halua ottaa tätä epäonnistumisena. Kuten me kaikki tiedämme, tähän, niin kuin muihin sairauksiin, kuuluvat sekä ylä- että alamäet. Mutta niistä kyllä selvitään kun on riittävästi tukea, omaa halua ja tsemppiä.

Ystäväpiirini on muuttunut aikalailla, joten aion vielä miettiä, uskallanko vielä kertoa tästä "uusille" ystävilleni. Tunsin heidät kyllä jo entuudestaan, mutta meistä tuli kunnon ystäviä vasta noin kuukausi sitten. Olen ollut heidän kanssaan nyt vasta neljä kuukautta, joten en pidä sitä kovin pitkänä aikana. Itse seison muutenkin aina hieman varpaillani ja arastelen ehkä vähän normaalia enemmän. Minulle teki vaikeuksia kertoa tästä ystävilleni, jotka olen tuntenut jo viisi vuotta. Siksi mietinkin, mitä ihmettä minä aion heille sanoa, kun minua ei tule taaskaan näkymään omassa koulussani. Nyt ottaisinkin siis mielelläni vastaan ehdotuksia tai vinkkejä, mikäli kenelläkään olisi sellaisia jakaa. Niistä olisi todellakin suuri apu tähän tilanteeseen! Tämä ystäväni tietää, että käyn säännöllisesti juttelemassa "jollekin" viikottain, mutta hän ei tiedä miksi. Ehkä minun olisi kannattanut kertoa tästä jo aiemmin?

Ihanaa viikonloppua kaikille! Koittakaa haalia lämpöä ystävistä, perheestä, kaakaosta, tai mistä ikinä sitä saattekaan!

Out of this cage

2011-02-16T18:52:00.000+02:00

Tänään päätin ottaa toisen askeleen. Kerroin ravitsemusterapeutilleni, miten olen viime päivinä oikeasti syönyt. Pelkäsin hänen reaktiotaan, pelkään aina kaikkien reaktioita, kun kerron tai paljastan jotain. Kun minua jännittää, sydämeni pumppaa ainakin tuhatta ja sataa ja käteni hikoavat. Pidätän henkeäni, avaan suuni ja kerron. Sen jälkeen helpottaa. On niin paljon helpompi olo. Tuntuu kuin voisin lentää. Koska ravitsemusterapeutti ei suuttunut minulle, eikä suutu kellekään muullekaan. Se on hänen työtään, siinä kaikki. Hän haluaa auttaa minua, jotta minä parantuisin tästä ikävästä sairaudesta.

Siinä minä sitten istuin, pehmeällä, punaisella tuolilla, kertomassa syömisistäni rehellisesti. Tunsin kuinka helpotuksen aalto valui lävitseni, toi sisälleni lämpimän tunteen. Se tunne kuiskasi korvaani: "Tästä on taas hyvä aloittaa". Sen jälkeen minä olen ollut hymy korvissa koko päivän, uskonut taas itseeni enemmän. Tunsin ihollani tuon kylmän ja purevan pakkasen, mutta samalla tunsin myös lämpimän auringon, joka pikkuhiljaa tuo meille kauniin kevään.

En halua mitään muuta kuin parantua. Aion käyttää siihen kaikki voimani seuraavien kuukausien aikana. Viime kesänä, kun asiat eivät olleet vielä niin hyvin, enkä oikein vielä pystynyt nauttimaankaan unelmoin jostain, mikä on vielä mahdollista. Unelmoin kesästä, joka olisi yksinkertaisesti lämmin, vapaa ja huoleton. Silloin minua ei kiusaisi ajatukset ruuasta tai ruoka-ajoista, määristä tai mistään muustakaan höpötyksestä. Silloin minä söisin jäätelön jos toisenkin, kastaisin varpaani laiturilla ja nauraisin kovasti. Ja sillä hetkellä grillissä paistuisi ties minkälaisia kesäherkkuja, joihin minä en ole vuosiin uskaltanut koskea. Ja vaikka olisin uskaltanutkin, en vaan ole saanut aikaiseksi.

Haluan siis toteuttaa haaveita, jota ovat jääneet syystä tai toisesta, toteuttamatta. Minä tiedän, missä kulkee haaveen ja todellisuuden raja. On asioita, joita minäkään, en koskaan voi tulla saamaan. Mutta on myös asioita, jotka minä voin tulla saamaan ja tekemään. Ne ovat asioita, joihin minä voin vaikuttaa omilla valinnoillani. Se asia on minun elämäni.

Eilen viimeisellä tunnilla oli terveystietoa. Olin tapani mukaan väsynyt, niin kuin aina viimeisellä tunnilla. Nojasin päätä käteeni, piirtelin vihkooni tähtiä ja samalla olin kuulevin korvin, niin kuin minulla aina on tapana olla, ainakin terveystiedon tunneilla. Sen jälkeen kun opettaja oli kertonut omakohtaiset kokemuksensa, pystyin samaistumaan häneen sataprosenttisesti. "Terveys on monen asian summa. Jos ei ole terve, mikään asia elämässä ei ole hyvin." Silloin minä hätkähdin ja nostin pääni käsivarreltani, tajusin sen selkeämmin kuin koskaan ennen. Silloin minä samastuin ja tunsin itse joutuneeni kyseiseen tilanteeseen. Tilanteeseen, jossa mikään ei tunnu olevan hyvin.

Kun minä sairastuin, olin silloin vielä niin kovin nuori. Mielestäni olin niin nuori, ettei minun ikäisen edes tarvinnut tietää kaloreista tai siitä, mitä suuhunsa laittaa. Mutta minä olen tavallaan se sama ihminen vieläkin. Koska sairaus pysäytti minut. Minä muistan sen päivän kuin eilisen. Ja viimeiset kolme-neljä vuotta, ne ovat valuneet hukkaan. Vaikka en sitä haluaisi sanoakaan. Ja vaikka kuinka monta kertaa olen sanonut, että mitä ihmettä minä vielä odotan, en siltikään ole päässyt sitä sanaa pidemmälle.

Juttelin eilen perheeni kanssa siitä, kuinka voisin päästä tästä eteenpäin. On aika alkaa tekemään asioita eri tavalla. Olen niin kauan toteuttanut asioita "sillä" tavalla, siihen tapaan on vain ollut niin helppo jäädä. Päivät ovat melkein menneet saman kaavan mukaisesti, ateriasuunnitelmaa noudattaen. Yksi tavoitteistani onkin myös pyrkiä eroon ruoka-ajoista ja muista tavoista, jotka tekevät elämästä niin paljon vaikeampaa.

Onhan minulla sentään yksi elämä, niin kuin teillä kaikilla muillakin. Ei jokaista päivää tarvitse suunnitella. Joskus on ihan OK myöhästyä koulusta ja nukkua vähän pidempään. Joskus on ihan OK syödä aamupalaa yhdeltätoista-kahdelta toista ja päivällistä yhdeksän aikaan illalla. Ei elämän kuulu olla niin suunniteltua. Eläminen voi, ja kuuluukin olla välillä hauskaakin.

Yksi unelmistani on, että jonain päivänä otan ranteeseeni tatuoinnin. Siinä tatuoinnissa olisi häkki, josta lintu lentää ulos. Niin kaunista. Sellaisen minä otan sitten, kun olen terve.

Trying to go through the troubles

2011-02-14T18:22:00.005+02:00

Tällä hetkellä minun pitäisi olla viettämässä ystävänpäivää ystävieni kanssa, mutta olenkin kotona. Miksi? Koska suunnitelmat menivät pilalle. En ole kertonut tästä aiemmin, mutta minulla on ollut jonkinlaisia ihmissuhde ongelmia. Tai ei oikeastaan minulla, vaan ystäväpiirissäni. Mutta se koskee minuakin, sillä nämä kaksi ystävääni ovat, ainakin olivat, minulle todella läheisiä. Kohdalleni osui tavallaan sellainen tilanne, että minun tuli valita, kummassa porukassa olen. Eikä sitä tilannetta kukaan ihminen haluaisi elämässään kohdalleen. Mutta minulle se tuli. Vaikka elämässäni on paljon muitakin ongelmia ja asioita, jotka eivät vielä ole kohdillaan... En tiedä, mitä oikein ajattelen siitä, tai mitä edes voisin sanoa. Minä haluaisin olla kummankin ystävä, mutta se ei luultavasti ole mahdollista. Tuntuu ahdistavalta, surulliselta ja ärsyttävältä. Mutta tiedän toisen näistä ystävistä olevan oikeasti se, joka ei ole oikea ystävä. Ehkä on aika unohtaa hänet ja jatkaa elämää eteenpäin, olla välittämättä hänen sanoistaan. En halua syyttää häntä mistään, mutta välillä tuntuu ettei hän osaa muuta kuin satuttaa...

Tänään en pystynyt keskittymään opiskeluun, koska ajattelin kokoajan omia ongelmiani. Tuntuu siltä, kuin olisin jäämässä yksin. Pelkään, että ystävät ympäriltäni katoavat. En haluaisi syyttää itseäni, mutta väkisinkin, väkisinkin mietin olevani tämän kaiken syy. Kun on jokin ongelma, ja vielä toinen siihen päälle, siitä ei seuraa hyvää. Haluaisin aloittaa elämäni puhtaalta pöydältä. Haluaisin ikään kuin pyyhkiä mielestäni viimeiset kaksi-kolme vuotta. Tekisin varmasti asiat toisin.

En tiedä, valitsinko sitten väärin, kun tavallaan hylkäsin vanhat ystäväni. Kun syksyllä aloin olemaan hieman enemmän erään ystäväni kanssa, meistä tulikin yhtäkkiä hyvin läheiset - enkä muiden kanssa sitten enää ollutkaan. Myöhemmin meidän väliimme tuli yksi toinen ystävä, joka hieman etäännytti meitä. Silloin minä jäin tavallaan hieman omilleni; olinhan hylännyt vanhat ystäväni, joiden kanssa olin ollut viimeiset kolme vuotta. Mutta en siltikään halua katua sitä valintaa, sillä sitä minä olin aina oikeasti halunnutkin. Olin halunnut kasvaa niin vahvaksi, että löytäisin muitakin ystäviä elämääni. Ja niin minä teinkin. Muutuin samalla hieman itsevarmemmaksi.

Minun on aika alkaa ajattelemaan enemmän itseäni, eikä aina vaan muita. En halua laittaa toisia etusijalle - onhan minulla oma elämänikin elettävänä. Ensiksi minä haluan nujertaa sairauteni, ja vasta sitten elää täysillä elämääni. Yritän tietysti nauttia jokaisesta hetkestä nyttenkin, mutta se ei valitettavasti ole aina mahdollista. Kuten olen aiemminkin sanonut, on elämä paljon helpompaa silloin, kun on tervehtynyt. Silloin kestää ihmissuhde-, ja kaikenlaiset muutkin kolhut, mitkä elämään tietysti kuuluu, paljon paremmin. Mutta silloin kun on tavallaan aika heikoilla, ja monta muutakin murhetta harteillaan, ei millään jaksaisi puuttua toisten riitoihin.

Minä tein joulukuun viimeisenä/tammikuun ensimmäisenä sellaisen lupauksen, että edes yrittäisin olla hellempi itselleni. Yrittäisin kuunnella, mitä minä itse haluan - enkä tanssia muiden pillin mukaan. Sitä tavoitellessa on hyvä jatkaa matkaa.

Hyvää ystävänpäivää kaikille! Muistakaa, että ystävät ovat oikeasti todella tärkeitä!

Real beauty is on the inside

2011-02-13T18:45:00.001+02:00

Tänä aamuna minä hymyilin. Hymyilin, kun kello oli silmäni aukaistessani jo yhdeksän, eikä kuutta, niin kuin se aina yleensä on vasta ollut. Hymyilin myös siksi, että verhojen läpi tulevat auringonsäteet lämmittivät jopa niinkin paljon, etten tarvinnut peittoa. Siinä minun oli ihana olla hetken aikaa, tuijottaa kattoon ja kuunella, kuinka kisu rapistaa hiekkalaatikollaan.

Hymy ja onni, ne koostuvat loppujen lopuksi niin pienistä asioista. Ei onnellisuutta voi saada rahalla, vaan onnellisuuden tunteen voi saada päivän pienistä kohokohdista. Kuten lämmittävistä auringonsäteistä, tai aamupalalla lukiessani Aku Ankkaa. Onnellisuutta ei voi myöskään saavuttaa laihuudella, vaan terveydellä. Kun oma terveys on kohdallaan, voi paljon helpommin nauttia elämästään ja niistä pienistä asioista. Kun tavoittelee laihuutta, luulee silloin myös tavoittelevansa kauneutta. Se on kuitenkin vain harhaan johtava käsitys, joka pitäisi nujertaa. Kuten äsken jo mainitsinkin, onnellisuutta on olla terve - ja se pätee myös kauneudessakin. Terveys on kaunista.

Jotkin sairaudet tuovat mukanaan vääristyineitä kuvia. Aina ei itsekään tiedä, mikä on väärin ja mikä oikein. Uskottelee itselleen asioita, jotka eivät ole oikeasti totta, mutta ei siltikään uskalla luottaa. Oma kyky arvioida horjuu, ja on muutenkin hieman herkempi. Mutta kun uskaltaa kerran luottaa niin tulee myöhemmin huomaamaan, että se oli sen arvoista. Silloin vahvistuu ja vääristyneet kuvat alkavat muuttumaan oikenlaisiksi.

Välillä täytyy uskaltaa kohdata vaikeutensa. Ilman niiden kohtaamista ei voi edetä. Minä en enää pelkää sitä niin paljon, joten uskon sen olevan tällä kertaa helpompaa. Minä tiedän, että mitä lähempänä parantumista on, sitä helpommaksi eläminenkin tulee. Tavallaan olen jo kohdannut yhden vaikeuteni tällä viikolla. Kerroin eräälle ystävälleni, josta on tullut minulle todella tärkeä, että minulla on ongelmia syömisen kanssa. Hän sanoi, että tavallaan arvasi. Ja se oli minulle jollakin tavalla helpotus. Tuntui kuin iso kiven möhkäle olisi vierähtänyt harteiltani.

Viikonloppu on vierähtänyt nopeasti. Minun oli tarkoitus nähdä tänään ystäviäni kaupungilla, mutta näämmekin joku toinen päivä. Tavallaan odotan jo huomista ja arkea, mutta tavallaan taas en. Tulevalla viikolla on matematiikan koe, josta en tule selviämään hyvin arvosanoin. Tiedän, ettei minun pitäisi stressata koulusta. Terveys on tietenkin aina etusijalla. Siitäkään huolimatta en voi olla myöntämättä, että epäonnistuneisuuden tunne hiipii rintaani joka ikisen matematiikan kokeen jälkeen. En ole koskaan ollut matematiikassa hyvä, vaan kohtalainen. En yleensäkään haluaisi tyytyä kohtalaiseen vaan olla edes hyvä. Minulle riittäisi edes kahdeksikko.

Ulkona on hirmuisen kylmä. Se saa minut kaipaamaan kevättä ja kesää. Sitä kun luonto taas herää eloon ja minusta tulee vuoden vanhempi, ja toivottavasti myös viisaampi. Ajatus hieman karkailee nyt, joten siksi käperrynkin viltin alle odottamaan illan tv-ohjelmia.

Haluan toivottaa jo etukäteen kaikille hyvää viikon alkua, ja erityisesti lämpöistä ystävänpäivää! <3

I will never let go

2011-02-10T18:28:00.000+02:00

Täällä ollaan. Edelleen. Olen aina suunnitellut kirjoittavani tänne. Klikannut "Uusi teksti", mutta sitten aina kuitenkin empinyt. En ole osannut kirjoittaa mitään. En tiedä mitä kirjoittaisin, mistä uskaltaisin puhua. Mutta tänään minä päätin uskaltaa. Uskaltaa kertoa, mitä minulle kuuluu tänään. Enkä halua valehdella, vaan olla rehellinen.

Viimeiset neljä viikkoa ovat menneet niin kuin sitä edellisetkin viikot. Olen luullut, että minulla on mennyt ihan hyvin, vaikka ei loppujen lopuksi sitten kai olekaan. Olen yrittänyt olla viikko viikolta parempi, selviytyä asioista paremmin. Näillä asioilla, joissa olen yrittänyt olla parempi, tarkoitan syömisiä. Ja ei, en tarkoita, että olisin halunnut olla parempi syömällä vähemmän, vaan olen yrittänyt syödä enemmän. Minun mittapuullani olen onnistunut välillä mainiostikin, mutta se ei ole ollut riittävää. Sillä paino on taas laskenut jonkin verran, ja minua surettaa. Muuten on mennyt mainiosti: ympärilläni on tällä hetkellä mitä rakkaimmat ystävät, jotka ovat tullet minulle entistä tärkeimmiksi. Nyt kysynkin itseltäni, miten asiat ovat menneet silti näin? Miksi en ole pitänyt itsestäni tarpeeksi hyvää huolta? Luultavasti seuraavaksi edessä tulee taas olemaan päiväosastojakso. En tiedä mitä voisin sanoa siihen. Päälimmäiset ajatukset ovat häpeä ja nolous. En olisi halunnut joutua sinne kolmatta kertaan. En edes ensimmäistä. Mutta asiat ovat kai sitten menneet taas niin.

Onneksi tämän kaiken keskellä on myös positiivisia asioita. Kuten aiemmin mainitsinkin, olen ollut paljon ystävieni kanssa, eikä mieliala ole siksi päässyt laskemaan. Mikäli siis joudun joksikin aikaa päiväosastolle, olen varmasti tällä kertaa paljon rohkeampi. Parantumishalu minulla on edelleenkin - mitään muuta en elämässäni tällä hetkellä halua niin paljon. Haluaisin olla terve, nauttia elämästäni täysin siemauksin. Päästä irti tästä kolmen vuoden helvetistä.

Voi olla, että jatkossa tulen kirjoittamaan useammin, koska tämä blogi on auttanut minua eniten paranemisprosessissani. Tänne pystyn kirjoittamaan tunteistani ja päivistäni, mikä helpottaa ahdistusta ja stressiä. Tuntuu hieman ikävältä turvautua blogiin aina sairauden pahentuessa, vaikka oikeasti haluaisin kirjoittaa blogiini muulloinkin. Ei vaan ole ollut tarpeeksi aikaa. Siitä ajasta, joka koulun jälkeen jää jäljelle, vie suurimman osan ystävät ja muu vapaa-ajan vietto, kuten esimerkiksi rakas "harrastukseni" valokuvaus.

Haluan ottaa haasteen vastaan positiviisin mielin. Se vain auttaa minua. En halua ajatella negatiivisia asioita, sillä sitä olen tehnyt elämäni aikana ihan tarpeeksi. Minun tehtäväni on vain normaalisoida syömiseni taas sille tasolle, mitä ne vielä syksyllä olivat. Siinä samassa haluan kuunnella itseäni, olla rehellinen. Juuri niin. Niillä asioilla haluan taas jatkaa kesken jäänyttä matkaani parantumisen tiellä. Se tie on valoisa ja minulle niin kovin rakas, muita vaihtoehtoja ei olekaan. Tunnelin päässä nään edelleenkin valon. Kuten eräs hyvin rakas ihminen minulle vähän aikaa sitten sanoikin, yksi askel eteen ja kaksi taakse - kaikesta selvitään. Minä vielä voitan sairauteni. Jokainen voi voittaa, jos tarpeeksi haluaa.

You only live once

2011-01-21T21:06:00.000+02:00

Tämä ei ollut minulle yllätys, koska mietin sitä pitkään. Ja arvasin, etten kuitenkaan tekisi niin... Blogini siis ei mene salaiseksi. En nää siinä mitään ideaa, vaikka ensiksi aioinkin. Mutta nyt en enää epäröi. Haluan kirjoittaa blogiani julkisesti - minun bloginihan tämä on. Mitä väliä sillä on, kuka tätä lukee? Blogini idea oli alunperin vain omaa, itseäni varten. Mutta sitten myöhemmin, aloin kirjoittamaan myös lukijoideni iloksi. Ilman heitä en olisi jatkanut näinkään pitkään, en olisi koskaan palannut, kun olin aina päättänyt lopettaa.

Blogini siis jatkuu normaalina, samanlaisena kuin enennkin. Mutta nyt lupaan yrittää kirjoittaa useammin, koska olen huomannut sen olevan terapeuttista ja rentouttavaa. Kirjoittaminen on ollut pitkän ajan suuri osa elämääni, ja niin se tulee olemaan myös jatkossakin. Mielestäni tärkeintä blogin pitämisessä on se, ettei ota siitä mitään stressiä, vaan kirjoittaa silloin kun itse haluaa tai kun siltä tuntuu. Toivotan siis jokaisen, ihanan lukijani tervetulleeksi seuraamaan taas enemmän tai vähemmän kiinnostavaa elämääni.

Niin paljon, mutta loppujen lopuksi kuitenkin niin vähän, on tapahtunut tämän pienen hiljaisuuden aikana. Voisin kertoa tiivistetysti, millaista nämä pari ensimmäistä kouluviikkoa ovat olleet:

Sinä aamuna, kun koulut taas päättivät alkaa, en olisi millään jaksanut nousta sängyn pohjalta. Muutaman päivän ajan toivoin vain, että koulu taas loppuisi ja olisi vielä joululoma. Mutta jo viikonlopun alkaessa ajatukseni olivat ihan erilaiset, kuin olivat muutamana ensimmäisenä koulupäivänä olleet. Olihan alkanut kevätlukukausi, enkä minä sitä sen kummemmin ollut edes ymmärtänytkään. Mutta tarkemmin asiaa ajateltuani ajatukseni alkoivat selkiytymään. Vielä noin viisi kuukautta kesälomaan, mikä on loppujen lopuksi hyvin lyhyt aika - ja menee nopeammin kuin ehtii huomaamaankaan. Sen jälkeen pitkääkin pidemmältä tuntuvat koulupäivät eivät olekaan enää tuntuneet niin ikäviltä, kun mielessä pitää kokoajan kevään tulon. Vaikka aamuherätykset eivät siitäkään huolimatta, että on tulossa kevät, tunnu miltään hirveän ihanalta, olen silti kuitenkin aina lähtenyt kouluun.

Olen kaikesta koulustressistä ja väsymyksestä huolimatta jaksanut myös tavata ystäviäni, ja heidän kanssa on ollut ihan mukaavaakin. Ja joa totta puhutaan, eivät äsken sanomani "hirveät aamut" tunnukaan joka päivä hirveiltä. Välillä on ihana herätä loskasäähän, välillä pakkassäähän ja ainakin perjantaisin, kun on ~~vasta~~ yhdeksään meno. Vaikka minä olen oikeasti aamuvirkku, haluaisin minäkin välillä nukkua paljon pidempään. Mutta hetken mietittyäni sitä asiaa pidempään esimerkiksi viikonloppuna, nousen sängystä ylös hyvin nopeasti. Koska minä en halua hukata hetkeäkään kallisarvoisesta ja ihanasta viikonlopustani, jolloin minä saan kerrankin tehdä mitä haluan: lähteä kaupungille aamupalalle tai lounaalle, lähteä shoppailemaan tai vaikka elokuviin jo kello kahdentoista näytökseen. Mennä valokuvamaan enemmän tai vähemmän kauniita lumikinoksia tai vaikka vain silittää kissaani ja syödä aamupalaa rauhallisesti lehteä lukien. Koska minä olen oppinut arvostamaan viikonlopun jokaista arkipäivää. Aikaa, jolloin minulla ei ole kiire minnekään tai minkäänlaisia velvoitteita; ei läksyjä eikä matematiikan tunteja. Mutta täytyy minun myöntää sekin, vaikka hieman ristiriitaiselta tämä kaikki kuulostaakin, että minä todellakin olen oppinut rakastamaan elämäää enemmän kuin ennen.

'Cause we only live once

Take a deep breath and relax

2010-12-25T13:31:00.000+02:00

Jotkut teistä saattoivat ihmetellä, miksi blogini oli hetken "vain kutsutuille lukijoille"-tilassa. Enkä minä itsekään oikeastaan tiedä siihen syytä. Mietin, mitä tekisin blogini kanssa. Jatkanko tätä vai siirrynkö pitämään vain yhtä blogia... En tiedä siihen vielä vastausta. Mutta ehkä se selviää tässä piakkoin?

Voisin kai kirjoittaa hieman joulustani. Eilen oli siis joulu - vaikka se ei tosin kovin kummoiselta tuntunutkaan. Meillä on kuusi ja kynttilöitä. Oli jouluruokaa vaikka muille jakaa. Silti tunnelma oli hieman eksyksissä. Lahjojen avauksen jälkeen fiilis oli hieman parempi. En saanut mitään ihmeellistä, mm. suklaata (hirveät määrät :D), koruja ja rahaa. Söin pipareita ja torttua, oli hyvää pitkästä aikaa. Maistuipa lounaalla myös riisipuuro ja päivällisellä kaikenlaiset laatikotkin.

Eilinen päivä tuntui ihan mielettömän pitkältä. Herättyäni kahdeksan aikaan mietin, mitä ihmettä oikein tekisin. Enkä oikeastaan keksinyt mitään tekemistä, katsoin vain telkkaria ja odotin iltaa. Ihmettelin ikkunasta ihmisten vähäisyyttä ja hiljaisuutta, mutta toisaalta se oli ihanaa. Illalla katsoin taas televisiota ja yritin keskittyä Cold Mountainiin, mutta se vaikutti liian tylsältä. Hetken selatessani kanavia, päädyin lopulta valitsemaan lämpimän sängyn ja painua unten maille.

Tänään heräsin samoihin aikoihin ja aika samanlaiset fiilikset. Mutta toisaalta, tarvitseeko sitä aina jotain tekemistä ollakaan? Ei. Joten nautin tästä päivästä, miten tylsä tästä ikinä tuleekaan. Ja eihän sitä voi tietää, vaikka kohta keksisinkin jotain järkevää tekemistä ja päivä muuttuisikin jännemmäksi. Tiskattuakin tuli jo - mietiskelin äsken, josko järjestäisin vaatekaappini uuteen uskoon. Mutta mitä järkeä siinäkään on, sillä sehän on jo järjestyksessä.

Haluaisin olla tällä hetkellä jossain muualla, oli se sitten ulkomailla tai vaikka Lapissa. Olisi joskus mukavaa viettää joululoma jossain muualla ja tehdä jotain erilaisempaa. Huoneessani olevaa kuvaa katsoessani, tekee mieli pikaisesti lämpimään. Auringon alle, snorklaamaan... Vaikka toisaalta tietää, että uuden vuoden jälkeen tulee pian taas kevät. Ja keväällä minusta tulee taas vuoden vanhempi ja viisaampi(?).

Unelmia minulla on vaikka kuinka monta... On mielessäni yksi ihana poikakin. Enkä minä ole pitkään aikaan tuntenut mitään sellaista ketään kohtaan. Siksi se onkin minun mielestäni niin ihmeellistä ja erikoista. Mutta pidän siitä tunteesta, jolloin tuntuu kuin olisi perhosia vatsassa. Kävelessäni hänen ohi jä hänen katsoessaan minua silmiini, haluaisin vain juosta karkuun. En löydä suustani sanoja, jotka haluaisin sanoa hänelle. Enkä minä osaa. Olen kertonut ystävälleni, kaikista läheisimmälle. Hänen kanssaan puhumme kaikesta maan ja taivaan välillä. Hänestä on tullut lyhyessä ajassa korvaamattoman tärkeä, enkä tietäisi miten selviäisin ilman häntä. Siksi minusta tuntuu siltä, kuin muutamassa kuukaudessa, olisi taas yksi palanen loksahtanut paikoilleen.

Ja nyt minun on hyvä olla. Joululomalla, stressaamattomana. Herkkuja, ihana tunnelma, eikä kiire minnekään. Ystäviäkin vain puhelinsoiton päässä - jos tekee mieli soittaa. Ja pyhätkin ovat taas kohta ohitse ja sitten on arki. Eikä sitä voi tietää, mikäli jo maanantaina olisivat alennusmyynnit alkaneet? Lähdenkin tästä tekemään jotain rentouttavaa, mutta en ainakaan järjestämään kaappejani...

Because you only live once

2010-12-22T10:58:00.000+02:00

Huokaisen helpotuksesta ja sanon sen ääneen: joululoma on vihdoin alkanut. Kahdeksantoista päivää lomaa, vapaata koulusta. Olen sanoin kuvaamattoman onnellinen ja helpottunut. Syksy on vihdoin ohi ja seuraavaksi alkaa uusi vuosi. Uusi vuosi ja uusi kouluvuosi; kevätlukukausi. Vuosi 2011.

Minun mielestäni kulunut vuosi on ollut aika raskas. Pitkä osastojakso, ongelmia ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kautta aina voittoon, eikö niin? On kuitenkin ollut myös iloa. Ulkomaanmatka, edistyminen, ystävien kanssa lähentyminen... Sanoin vuonna 2009, että vuonna 2010 minä haluan edistyä. Ja olen onneksi edistynytkin. Olen onnellinen, että edistyin. Mutta vuonna 2011 haluan edistyä lisää. Voittaa lisää vaikeuksia ja tuntea oloni entistä vahvemmaksi.

Uudet haasteet odottavat minua. En halua sanoa uusien haasteiden odottavan minua vain siksi, että alkaa uusi vuosi, koska lupauksia voi tehdä aina. Ei millään päivällä, tai millään muullakaan, ole lupauksien kanssa mitään merkitystä. Milloin vain voi luvata itselleen jotain, milloin vain voi aloittaa kaiken alusta ja milloin vain voi ottaa haasteen vastaan. Oli se sitten joulutorttu, tai uskallus puhua ongelmistaa jollekin.

Minä ainakin aion syödä monta torttua ja antaa itselleni luvan rentoutua. Nauttia elämästäni ja vapaapäivistä valmistautuen tulevaan vuoteen. Tänään minä olen onnellinen myös siitä, että minä saan ongelmiini apua. Kaikki eivät saa. Kaikki eivät uskalla kertoa, eikä kaikkien puolesta huomata - tai joskus huomataan liian myöhään. Minä olen onnellinen siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä.

Meidän kotona on vielä jouluvalmistelut aika kesken. Kuusta ei ole vielä tuotu eikä koristeltu. Ei ole pipareita, eikä torttuja. Ei joulusiivousta. Mutta onneksi on vielä aikaa. Ostin kavereilleni pienet lahjapaketit ja sain myös itse sellaisia. Tuli niin hyvä mieli. Ei lahjojen takia. Vaan ystävien. Välillä sitä vaan havahtuu hetkeksi miettimään kaikkea... Tuntuu, ettei minulla olisi pitkään aikaan ollut näin onnellinen olo. Ystäväni ovat olleet kokoajan vierelläni, mutta minä itse ole aina huomannut sitä. Joskus sitä sulki silmänsä kaikelta ja keskittyi vaan omaan itseensä. Silloin ei huomannut, mitä ympärillä tapahtuu. Katsokaa nyt miten ihanaa ulkonakin on. Paljon lunta, kauniita jouluvaloja, pikku pakkanen... Ihanaa joulunodotusta ja joulua, mikäli en ennen sitä tule tänne kirjoittamaan. Nauttikaa, antakaa itsellenne lupa, rakkaat lukijani.

In 2011, I just want to be happy

2010-12-15T15:38:00.000+02:00

Huokaan helpotuksesta, että eletään jo keskiviikkoa. Se tarkoittaa sitä, että torstai ja perjantai ovat ainoat koulupäivät tämän vuoden puolella. Maanantai, tiistai ja keskiviikko ovat lyhyitä päiviä, jolloin ollaan jo lähinnä joulutunnelmissa. Tällä viikolla on ollut kolme koetta ja en ole varma, muttta minun mielestäni ne ovat menneet ihan hyvin. Mietin aina, että olisin voinut saada paremmankin, mutta loppujen lopuksi se ei enää auta mitään. Haluan olla itselleni armollinen ja muistaa, mikä on minun elämässäni vielä tällä hetkellä etusijalla - ja tulee aina olemaankin: terveys.

Terveyden edelle ei mene mikään muu. Ei koulu, ei kokeet, eikä ystävätkään, vaikka en sitä haluaisi sanoa. Jos terveys on vaakalaudalla, silloin mikään asia ei ole turvassa. Mutta kun terveys on hyvä tai sairauteen saa apua - on elämä jo paljon helpompaa. Itse ainakin huomaan, mikäli en ole saanut "avautua" kenellekään pitkään aikaan. Silloin avaan tietokoneen ja haluan kirjoittaa tai vastaavasti odotan, kunnes minulla on politapaaminen. En kuitenkaan aina kirjoita tänne huolistani tai jos minulla on vaikeaa. Mielestäni on yhtä tärkeää kertoa, jos menee hyvin.

Kokeista ja kiireistä huolimatta olen käynyt tällä viikolla jouluostoksillakin. Ajattelin alunperin ostavani ystävilleni jotkin lahjat, mutta en silloinkaan tiennyt, mitä ostaisin. Päätin ostaa heille kaikille suklaata, koska muuhun ei valitettavasti ole rahaa. Niihinkin sain kuitenkin upotettua jopa viisikymmentä euroa, olihan joukossa jopa yksi DVD ja CD-levykin. Hassua, että olen yleensä pihi ostaessani itselleni, mutta puhuttaessa ystävistäni, on tilanne aivan erilainen.

Odotan lomaa kuin kuuta nousevaa. Näin viimeisellä kouluviikolla koululaukku tuntuu välillä entistäkin raskaammalta, mutta kokeen jälkeinen olo on kuitenkin aina helpottunut. Nyt voin onneksi jo vetää henkeä syvään, sillä tehtävänä on enää yksi koe. Viimeinen, mutta ei suinkaan vähäinen, sillä kyseinen aine ei kuulu suosikkeihini eikä myöskään osaamisalueeseeni... Hällä väliä -aseenteellani pääsee kuitenkin pitkälle ja välttyy liialliselta stressaamiselta. En kuitenkaan voisi sanoa, etteikö se stressaisi laisinkaan.

Ensi viikolla on siis joulu. Tuntuu hassulta, että se tulee niinkin nopeasti. Vastahan oli kesä. Eikä viime joulustakaan ole kauaa. Vaikka välillä tuntuukin siltä, että aika kuluu hitaasti, kuluu se kuitenkin nykyään paljon nopeammin. Minun mielestäni se on ainoastaan positiivinen asia. Ystävät, koulu ja normaali elämä ovat ottaneet elämässäni etusijan. Mutta lupaan pitää huolta myös terveydestäni. Lupaan välillä löysentää tahtia, jos tuntuu että mennään liian lujaa. Jos tuntuu, että stressaa. Se voisi olla minun lupaukseni vuodelle 2011.

Leave the past behind you

2010-12-05T10:59:00.002+02:00

Nyt on hyvä hetki tulla päivittämään. Ulkona sataa lunta, puiden oksilla kaunis untuvainen lumikerros ja noin kolme astetta pakkasta. Ihana sunnuntai. Sunnuntai parhaimmasta päästä, koska huomenna on itsenäisyyspäivä eikä koulua.

Viikko tiivistettynä: kokeita, kavereiden kanssa olemista, joulushoppailua ja ensi viikon kokeisiin henkisesti valmistautumista. Siitä tulikin mieleen, etten voi lukea tiistaina olevaan kokeeseen. Yllätys yllätys, unohdin kirjat koulun kaappiin. Mutta mitä väliä. Ei maailma siihen kaadu, kai?

Olen tällä viikolla käynyt shoppailemassa itse asiassa jo kolmeen kertaan. Jouluostoksia ystäville ja perheelle. Ei mitään kallista, lähinnä suklaata ja alennusmyynneistä löytyneitä koruja. Rahan käytön suhteen olen muutenkin niin pihi, mutta siitä huolimatta haluan muistaa läheisiäni pienin lahjoin. Vaikka eihän tärkeintä ole lahjat vaan se, että muistaa. Tässä joulun alla on myös aika monella syntymäpäivät, joten ajattelin laittavani sekä joululahjan että syntymäpäivälahjan samaan pakettiin. Olen käynyt tällä viikolla myös ravintolassa syömässä ihanan makuista broilerwokkia, jota aion vielä jonain päivänä syödä uudestaan.

Ruuasta tulikin mieleen, että leivoin eilen pipareita. Viime viikolla torttuja, joista tuli sentään syötäviä. Ihmettelen, miten voi epäonnistua pipareiden tekemisessä? Tarvitaan vain muotit ja uunin lämmittäminen. Tällä kertaa mokasin siten, että piparit jäivät hieman raaoiksi. Väriltään ne näyttivät neljän minuutin jälkeen sopivilta, joten päätin ottaa ne sieltä pois. Myöhemmin niitä maistaessani ne tuntuivat omituisen pehmeiltä. Kaikesta pehmeydestään ja raakuudestaan huolimatta, olivat piparit loppujen lopuksi ihan syötäviä. Vieraille tai muille tutuille en kuitenkaan tarjoilisi. Minusta ei saa kokkia tekemälläkään. Jätän siis suosiolla joulun leipomukset muille ja odotan vain tyytyväisenä saavani kaiken valmiina nokan eteen...

Jos palataan vuosi ajassa taaksepäin, olin silloin juuri tullut osastolle. Itsenäisyyspäivänäkään en päässyt kotilomalle, sillä olinhan vasta tullut. Isä ja äiti kävi vierailemassa... Oli jotenkin niin omituinen olo. Huonekin ammotti vielä tyhjyyttään ja seinät valkoisena. Tuntuu hieman ikävältä muistella, mutta onneksi ne ajat ovat jo takana päin. Saan niistä voimaa ja rohkeutta jaksaa eteenpäin. Elämä oli silloin jämähtänyt paikoilleen eikä mikään kiinnostanut. Ystävätkin kävivät harvoin, sillä oloni tuli aina niin vaivaantuneksi. He puhuivat tekemisistään ja asioistaan, joista en tiennyt mitään.

Nyt voin olla tyytyväinen elämääni. Minulla on ihana perhe ja ystävät. Koulu ja opettajakin. Rakas kissa, joka saa pienillä leikeillään minut iloiseksi jos joku painaa mieltä. Vuodessa olen kasvanut ihmisenä vahvaksi ja myös hieman itsenäistynyt. Niin kuin sen kuuluukin mennä. Viime vuonna lupasin itselleni, että asiat ovat vuoden päästä paremmin. Unelmani kävivät toteen. Silti haluan vielä pyrkiä korkeammalle ja saavuttaa vielä lisää. Haluan olla vielä tyytyväisempi ja onnellisempi elämääni. Pieniä palasia puuttuu, mutta kyllä minä ne vielä löydän.

Traktori ajaa pihalla niin kuin viime talvenakin. Näyttää siltä kuin jotkut asiat eivät koskaan muuttuisi. Mutta minä olen muuttunut. Asiat voivat muuttua. Jotain minulla kuitenkin on, joka ei tule koskaan muuttumaan. Minulla on unelmani. Parantua. Siitä minä aion pitää kiinni kynsin ja hampain. Enkä koskaan luovuttaa lopullisesti vaikka joskus tuntuisikin menevän hiukan huonommin. Jokainen pystyy aina nousemaan ja kurkoittamaan ylemmäs. Nostamaan tikapuut ylös aina uudestaan ja uudestaan vaikka ne kaatuisivatkin. Kipuamaan ne ylös.

Reach for the stars
Climb every mountain higher
Reach for the stars
Follow your hearts desire
Reach for the stars
And when that rainbow's shining over you
That's when your dreams will all come true

There's a place waiting just for you
It's a special place where your dreams all come true
Fly away, swim the ocean blue
Drive that open road, leave the past behind you
Don't stop gotta keep moving
Your hopes have gotta keep building.

weheartit

2010-12-04T18:58:00.000+02:00

When things are going better

2010-11-26T22:01:00.003+02:00

Perjantai-ilta ja vihdoin aikaa kirjoittamiselle. Tämä viikko on ollut kiireinen. Ja kylmä. Ulkona on lähemmäs viisitoista astetta pakkasta, mutta onneksi sisällä on mukavan lämmin. Ja jos kylmä tulee, voi halutessa lämmitellä sähkötakan ääressä.

Olen tämän kiireen keskellä ollut myös ystävieni kanssa, mutta silti minulla on huolia. Tuntuu kuin minun ja parhaan ystäväni välit olisivat etääntyneet. Me halaamme toisiamme, mutta epäröiden. Sen jälkeen emme enää puhu, emmekä vaihda edes katsekontakteja. Hän ei edes katso minua silmiin. Olo on kuin minut olisi hylätty, mutta ei, ei se ole niin. Ehkä hän tuntee samoin, sillä en ole uskaltanut minäkään mennä hänen luokseen.

Olen viime aikoina ollut myös paljon yhden "uuden" ystäväni kanssa. Tai olemme kyllä tunteneet jo kauan, mutta meistä on tullut parempia ystäviä. Lokakuussa aloin olemaan hänen kanssaan enemmän. Hän on ihana ystävä; kuuntelee, on huomaavainen ja ymmärtää. Ajattelee samalla lailla kuin minäkin. On kuitwnkin yksi pieni, tai aika suurikin, mutta. Hän ei tiedä syömishäiriöstäni mitään. Tämäpä onkin siis ollut minulle viime päivinä aikamoinen ongelma. Olen hänen seurassaan koulussa ja usein koulun jälkeenkin. Koulussa käymme lounaalla, mutta yleensä päivällisen jälkeen ulos lähdettyäni menemme hänen kanssaan kauppaan. Onhan se normaalia, että hän ostaa suklaata, sipsiä ja milloin mitäkin herkkuja. Niin minäkin tein kun olin terve. Niin nuoret tekevät. Minä menen aina hänen kanssaan kauppaan ja keksin milloin mitäkin syitä, miksi minulle ei maistu suklaat tai sipsit. Monesti olen myös sanonut syöneeni juuri päivällistä. Niinhän normaalit ihmisetkin tekevät. Mutta he silti syövät herkkuja. Olen ajatellut useasti, että kertoisin, mutta sitten olen epäröinyt liikaa. En ole saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta kertoakseni. Pelkään, että hän muutta suhtautumistaan minuun - vaikka muuten uskallankin kertoa hänelle melkein kaikesta. Oloni olisi varmasti paljon mukavampi ja rentoutuneempi. Ei tarvitsisi pelätä tai keksiä selityksiä. Vaihtoehtoja on muutama: joko jatkan nykyistä linjaani turhautuen vastatessani, ettei minun tee mieli. Voin myös sanoa sairastavani syömishäiriötä ja kertoa ongelmani. Viimeisin, mutta ei todellakaan vähäisin: jättäisin päivälliseni jälkiruuan syömättä tai söisin ylimääräistä. Koska minun on tehnyt useasti mieli, mutten ole ollut tarpeeksi rohkea siinäkään tilanteessa.

Olen huomannut, että minua auttaa jos saan puhua ongelmistani ja asioistani muille. Aina on kuitenkin olemassa "mitä jos"... Mutta toisaalta. Olisihan se outoa paljastaa vasta vuoden päästä ja selitellä, miksi en aiemmin kertonut. Mikäli siis tulisin muuttamaan mieltäni.

Näiden kaikkien selittelyjen keskellä saan itseni tajuamaan päivä päivältä yhä enemmän, miten typerä sairaus tämä loppujen lopuksi on. Se vie minulta tilaisuuden nauttia "ylimääräisistä herkuista", päivän kohokohdista, oli se sitten kulaus Muumi-limpparia tai kourallinen SourCream&Onion -sipsejä. Minä jos kuka tiedän, ettei mikään oikeasti tekisi minulle - eikä kenellekään muulle pahaa. Minulla on kuitenkin kaikesta huolimatta mennyt tällä viikolla paremmin. Keskiviikkona uskaltauduin hetken mielijohteesta nauttimaan pitkästä aikaa HappyMeal-aterian ja syömään vielä jälkiruuaksi jäätelön. Olin todella ylpeä itsestäni - ja niin olivat vanhempanikin.

Nyt kun minulla menee taas hieman paremmin niin elämäkin on helpompaa. Ystävien seurasta nauttii. Elämästäkin. Mutta kun ihmissuhteissa on pieniä säröjä, haluaisi ne selvittää mahdollisimman pian. Ja toivottavasti ne selviävätkin.

Take my hand

2010-11-19T20:18:00.000+02:00

Tänään olen yrittänyt muistella, kuka minä oikein olen. Mitä olen joutunut käymään läpi ja kokemaan sairastumiseni aikana. Päälimmäisenä on tuska ja suru. Kuinka paljon tämä on aiheuttanut minulle vaivaa ja surua, puhumattakaan läheisistäni. Minä olen se tyttö, josta ei koskaan olisi uskottu tälläistä. Olin naurava, hymyilevä ja aina äänessä. Toisessa kädessäni karkkipussi ja toisessa suklaapatukka. Mutta silti olin hoikka ja terve, hyvinvoiva tyttö. Harrastin kaikenlaista. Koripalloa ja yleisurheilua, silloin tällöin myös lenkkeilin ja pyöräilin. Viikonloppuisin herkuttelin vielä enemmän ja olin ystävieni kanssa, milloin elokuvissa ja milloin shoppailukierroksella.

Kun tulin koulusta kotiin olin yleensä nälkäinen ja söin mitä jääkaapissa sattui olemaan. Mikropitsoja, vanukkaita, paahtoleipää... Nuudeleita ja keksejä. Myöhemmin illalla isä tai äiti teki päivällistä. Normaalia kotiruokaa, mutta joskus viikonloppuisin saattoi olla myös ranskalaisia, lihapullia ja nakkeja tai kotitekoista pitsaa. Noin kerran kuussa saattoi myös jompikumpi käydä Mc 'Donaldsin autokaistalla tai Rossossa hakemassa ruokaa kotiin. Silloin nautin elämästäni täysin siemauksin. Rakastin kotiruokaa ja jokaista lihapullan ja ranskalaisen palasta, myöskin kouluruoka maistui minulle, mutta aamiaisesta en yleensä välittänyt. En siksi, että olisin laihduttanut vaan siksi, ettei minulle aamuisin maistunut ruoka. Mutta päivän aikana söin varmasti senkin edestä. Söin riittävästi ja voin hyvin. Voi sitä ilon tunnetta, kun äiti joskus sattui tuomaan kotiin minun silloista lempiruokaa, Big Macin ja jälkiruuaksi Mc Flurry Daim.

Jonain päivänä kaikki muuttui radikaalisti. Lempiruokani pysyivät samoina, mutten sallinut niitä itselleni. Mutta halusin tänään palautella mieleen, mitä minä haluan tällä hetkellä. Olen halunnut jo kauan. Haluan pyristellä sairaudestani eroon. Minä pystyn siihen, koska olen kuitenkin vielä voiton puolella - ja aion myös pysyä tällä puolella. Tulevaisuudessa haluan nauttia lempiruuistani useammin ja pystyä syömään normaalimmin.

Sosiaalisella tasolla muutosta on tapahtunut paljonkin. Olen paljon ystävieni kanssa. Enemmän kuin kolmeen vuoteen kertaakaan. Rakastan ystävieni kanssa oloa, sillä heidän kanssaan voin olla oma itseni. Vaikka onkin asioita, joista en pysty puhumaan toivon, että jonain päivänä tulen pystymään. Onneksi minulla on ystäviä, jotka tietävät tilanteestani ja pitkistä hoitojaksoistani. He huomaavat heti jos minulla alkaa menemään vähän huonommin. He tuntevat minut. Olen siitä onnellinen, että vierelläni on tukipilareita, joihin voin tarvittaessa nojata jos meinaan horjahtaa. Aina en meinaa muistaa käyttää niitä. En oikein uskalla. Mutta haluan uskaltaa.

"I'm not afraid to take a stand
Everybody come take my hand
We'll walk this road together, through the storm
Whatever weather, cold or warm
Just let you know that, you're not alone"

I've been here so long, I think that it's time to move on. The winter's so cold, summer's over too soon. Let's pack our bags and settle down where palm trees grow

2010-11-17T19:01:00.003+02:00

Hei ihanat!

On mennyt taas hieman paremmin vaikka uskaltauduinkin vasta tänään syömään taas pitkästä aikaa jälkiruokaa. En tiedä, miten asioilla on aina tapana lähteä käsistä sitten kun yksi asia sattuu menemään huonommin? Kun antaa pikkurillin se vie nopeasti koko käden, mikäli sille ei tee mitään. Mutta minä teen. En halua löytää itseäni kolmatta kertaa osastolta. Menettää taas ystäviä ja elämää.

Iso kiitos, että otitte minut avosylin vastaan. Ja tottahan se on, että tämä on minun blogini. Voin palata tänne milloin haluan. Minä päätin palata tänne taas, koska tämä on ollut ja tulee taas olemaan osa elämääni. Minulla voi kaikesta huolimatta olla toinenkin blogi ja voin kirjoittaa tänne silloin kuin siltä tuntuu.

Haluan taas muistaa sen tunteen kun heivasin ateriasuunnitelmani roskiin, sen tunteen kun minun puolestani oltiin onnellisia - ja niin olin minäkin. Olen minä vieläkin onnellinen, mutta silloin olin vielä onnellisempi. Kyllä minä kuitenkin tulen vielä taas olemaan. Olemaan, mitä ikinä haluan olla. Haluan olla terve ja onnellinen eikä se mielipide tule koskaan muuttumaan.

Olen tuhlannut liian monta vuotta, liian monta kuukautta, liian monta viikkoa ja päivää tähän sairauteen. Enkä minä itsekään enää osaa sanoa, miksi asiat ovat näin. Koska... Ne vain ovat. Asiat menivät näin. Enkä minä tavallaan enää jossain vaiheessa voinut niille mitään. Mutta jos olisin tiennyt, mitä kaikkea siitä on seurannut: kuinka monta kyyneltä olen tämän vuoksi itkenyt, kuinka paljon tuskaa olen tämän vuoksi kokenut. Ei mikään riitä sitä kuvaamaan. Eikä kukaan muu voi koskaan tietää sitä, paitsi he, jotka ovat sen luissa ja ytimissä asti tunteneet. Ja ne kaikki ihmiset, kaikki terveet ihmisetkin, muuten sairaat... Ei kukaan ansaitse sairastumista. Ei kukaan ansaitse pahuutta. Mutta niin vain joskus on, ettei sille voi mitään. Se tulee kun on tullakseen. Eikä sitä voi aina itse valita. Mutta te, jotka vielä voitte. Te, jotka olette huomanneet asioiden menneen huonommin. Älkää antako syömishäiriölle päivääkään. Koska en aio antaa minäkään. Me jatkamme taistelua niin kauan kunnes se on ohi. Vaikka välillä tulisikin takapakkeja ja huonoja päiviä. Me vielä voitamme.

Jokainen ihminen voi nauttia elämästään. Nauttia normaaleista arkipäivistä ja juhlista. Elää jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen. Harvoin sitä itse edes tajuaa, että elämä voi olla tässä ja nyt. Mutta sen voi pitää aina mielessään, taustalla, mitä ikinä teetkin.

Jokaisella ihmisellä lupa nauttia. Lupa olla iloinen. Lupa olla kiukkuinen. Lupa olla surullinen.

Lupa parantua.

I'll be

2010-11-15T20:34:00.000+02:00

En tiedä, oliko kaikista parhain valinta lopettaa blogia... Sittenkään. Miksi? Siksi, koska en ole pystynyt kertomaan kellekään ajatuksistani. Siitä, miten päiväni on mennyt. Em ole pystynyt puhumaan ystävilleni... Koska en osaa. En ole pystynyt puhumaan vanhemmille... Koska en osaa. Enkä viikottaisilla polikäynneillä ole pystynyt niin lyhyessä ajassa pukemaan ajatuksiani tarpeeksi järkeviksi sanoiksi tai lauseiksi, jotta minut ymmärrettäisiin. Koska pelkään, että kun avaan suuni - minut käsitettäisiin väärin. Minusta tuntuu, että kaikista parhain paikka ajatuksilleni on juuri tämä. Tämä tässä, täällä, minun blogini. Blogini, jota olen kirjoittanut jo pari vuotta. Välillä poistanut, mutta tullut kuitenkin aina takaisin (vaikka olen luvannut, etten koskaan palaisi). Olen onnellinen, että olette pysyneet yhä lukijoinani. Ehkä siis arvasittekin, etten minä koskaan täältä pystyisi lähtemään.

Minulla ei ole mennyt niin hyvin kuin arvelin, että menisi. Minusta tuntuu, että syy on juuri tämä tässä. En ole pystynyt puhumaan onnistumisistani tai epäonnistumisistani. Mutta nyt se on taas mahdollista. Minä haluan korjata tämän pienen horjahduksen. Se on vielä korjattavissa, sillä en ole pudonnut kovin alas. Ihan hieman vain. Sen verran, että tätä voisi verrata juuri siihen 'kaikilla on ylä- ja alamäkiä'-kuvaukseen. Minä en halua pudota yhtään syvemmälle.

Ehkä suurin muutos elämässäni on ollut se, että tapaan useammin ystäviäni. Jopa päivittäin. Mutta en siltikään ole pystynyt puhumaan omista asioistani... Syömiset ovat menneet hieman huonommin. Aamupalalta ja lounaalta on jäänyt jotain syömättä, mutta haluan korjata sen asian mahdollisimman pian. Syömisten vähentyminen johtuu siitä, että ruokailuun on jäänyt niin kovin vähän aikaa. Koululounaalla ystäväni istuvat vain viitisen minuttia ruokalassa, jonka jälkeen lähtevät lähikauppaan suklaapatukoille tai berliininmunkeille. Olen minäkin tehnyt niin, muutamankin kerran, mutta en ole nähnyt siinä positiivisia puolia. Väsymystä vain. Ei berliininmunkeissa sinäänsä ole mitään pahaa: ovathan ne ihanan makusia ja näköisiäkin, mutta ehkä sellaisen voisi syödä mielummin jälkiruoaksi?

Haluan pyytää anteeksi, että eteeni on tullut tälläinen pieni alamäki. Mutta haluan näyttää, että tästä vielä noustaan. Minä olen edelleen se sama SmilingGirl, joka on noussut jo parikin kertaa. Mutta tällä hetkellä asiat ovat vielä hyvällä mallilla verrattuna aikaisempiin horjahduksiin. Minun blogini tulee edelleenkin olemaan parantumistarinani.

And you're singing your song and thinking this is the life

2010-10-13T21:26:00.000+03:00

En osaa muuta kuin sanoa teille, että minulla on ollut niin paljon muuta ajateltavaa kuin blogi. Mistä oikein voisin aloittaa, mietin. On ollut koulua, kokeita ja ystävien kanssa oleilua. Eilen otin itselleni aikaa ja räpsin valokuvia, mutta illan hämärtyessä sormissa ei enää ollut tuntoa kylmyyden vuoksi, joten jouduin lähtemään. Viikko on sisältänyt sekä iloa, että surua. Mutta elämä on sellaista. Ei joka päivä voi olla ihanaa.

Viikonloppuna olin ystävieni kanssa ulkona yömyöhään, joten unet jäivät aika vähille. Maanantaina ajauduin riitatilanteeseen ensimmäistä kertaa kuukausiin, joka oli minulle todella vaikea tilanne. En tykkää riidellä ja olen aina sanonut haluavani elää ihmisten kanssa sovussa. Ennen kaikkea en ymmärrä, mitä järkeä on riidellä niin typeristä asioista. Tässä riidassa ei edes ollut mitään syytä. Koulusta tultuani koin olevani aivan poikki ja valuipa poskilleni myös pari kyyneltä. Elämä tuntui maailman lopulta. Vaikeissa tilanteissa minulla on tapana ajatella vain sitä päivää ja sitä hetkeä. Silloin suljen silmäni paremmalta huomiselta. En kykene näkemään asioiden positiivista puolta ennen kuin rauhoitun.

Onneksi riita loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin; jo illalla pyysimme toisiltamme anteeksi. Huokaisin helpotuksesta, mutta minulla oli silti outo olo. Ajattelin siinä tilanteessa vain omia heikkouksiani, joista päälimmäisenä mieleeni nousi sairauteni. Kaiken kruunasi seuraavana päivän tunnin puheenaiheena mielenterveys ja mm. syömishäiriöt. Siinä tilanteessa olisin halunnut paeta, mutta enhän minä voinut. Mitä muut olisivat ajatelleet? Olisin paljastunut kaikille. Kaikki olisivat saaneet tietää minun syyni kuukausien poissaoloon. Minä päätin pysyä vahvana ja kuunnella kuten kaikki muutkin luokkalaiseni tekivät. Mutta en kuitenkaan sano, että se olisi ollut helppoa - päinvastoin. Tuntuu kuin se olisi ollut elämäni vaikein tilanne. Purin hammasta yhteen ja kuuntelin tarinaa. Tuntuu kuin tuo tarinan henkilö olisin ollut minä. Tunsin oloni niin oudoksi ja ihmeelliseksi.

Viime päivinä olen ajatellut paljon sairauttani. Olen antanut itselleni luvan olla surullinen. En ole surullinen siitä, että olen voittamassa tämän taistelun. Olen surullinen, että olen tehnyt sen kaiken itselleni. Jos niin ei olisi käynyt elämäni olisi niin paljon erilaisempaa. Kuka tietää missä olisin nyt. Minä mietin sitä niin useasti ja tulen siihen tulokseen, että maailma on kuitenkin avoinna kaikesta huolimatta.

Second look at your stance on the way, the day could change strange days to normal days

2010-10-08T18:59:00.001+03:00

Elämä tuntuu jo kaikin puolin aika normaalilta. Kouluruokailussa mussuttaessani ruokaa huikkailen toisiin pöytiin. Ruokatavoista viis, kunhan on ruokaa ja saa syödyksi sen verran kuin on tarvis. Sen verran, että lähtee nälkä. Kun keho on tottunut säännöllisiin ruokailuihin eikä kukkarossa ole kolikon kolikkoa, tekee minun melkein mieli juosta kotiin välipalalle. Hassua, mutta samalla ihanaa. Elämästä voi nauttia nykyään niin monella tavalla.

Eilinen meni kokonaisuudessaan Hulluilla Päivillä pyöriessä. Koulun jälkeen suunta kohti Stockmannia ja sieltä kotiin päästyäni vielä kertaalleen takaisin hulluttelemaan vaikka on jo pimeä. Tuli vaan sellainen mieli, että on lähdettävä katsomaan niitä valikoimia vähän "tarkemmin". Sieltä löytyi kuin löytyikin parit housut ja hupparit. Kyllä oli illalla ihana käydä nukkumaan kun silmissä vilisi päivän ja viikon tapahtumat. On ollut taas sellainen kiire, että hyvä jos on ehtinyt hengähtää. Mutta kiire hyvällä tavalla. Mielelläni otankin nyt itselleni aikaa viikonlopusta ja pyhitän perjantain löhöämiselle. Huomenna olisi tarkoitus tehdä jotain mukavaa ystävien kanssa, mutta sunnuntaista ei ole vielä hajuakaan. Eikä tarvitsekaan olla.

Eräälle rakkaalle harrastukselleni haluaisin kyllä löytää jostakin rakosesta aikaa - nimittäin valokuvaamiselle. Nyt kun ilmat kylmenevät ensi viikolla, ehdin minäkin ottaa vielä parit ruskakuvat ennen kuin viimeisetkin lehden käppyrät kuihtua kangistuvat rumiksi mötiköiksi. Tekisi mieli lähteäkin saman tien, mutta sittenhän löhöilysuunnitelmat menisivät hukkaan. Mutta miksi muka jäisin sisälle jos kerta niin kovasti haluan. Mietin vielä kahdesti ennen kuin lähden. Ja onhan tässä vielä aikaa vaikka koko ilta... Ja miksei yökin kun nyt on kerta viikonloppu.

Läksyjäkin olisi vinopino ja vaikka mitä muuta tekemistä. Mutta päivä kerrallaan. Tänään tein koulun jälkeen jo yhden aineen läksyt, joten loput jäävät sunnuntaille. Tai milloin ikinä jaksankaan. Täytyy opetella elämään ilman ainaista stressaamista ja huolta erilaisista asioista. Tuntuu kuin aina olisi jotain tehtävää ja jotain hampaankolossa. Antaisipa joku minulle edes yhden viikon ilman velvollisuuksia, tehtäviä ja aikatauluja. Toisaalta aikatauluissa ei ole mitään vikaa. Kesäloma on mennyt ja takana. Edessä on pitkä kylmä talvi. Mutta kyllä minä sen kestän, sillä kohta on syysloma ja sen jälkeen tuleekin jo joulu.

Melkein jo tunnen lumen jalkojeni alla. Kylmät aamut, joita lämmittää lämmin puuroaamiainen. Iltaisin kynttilä, joka valaisee muuten niin pimeää päivää. Laskiainen, lapset pulkkamäissä, piparit, glögi, sukset... Sellaisia asioita minulle tulee mieleen talvesta. Kaikki omalla tavallaan ihania ja kokemisen arvoisia kerta toisensa jälkeen.

Ennen vihasin joulua, mutta nykyään se on minulle normaali ja mukava perhejuhla kaikkien muidenkin joukossa. Ennen se tarkoitti minulle rosollin tai kinkun pakkosyömistä, ettei muut joulupöydässä pahoittaisi mieliään. Enhän minä kenenkään joulua halunnut pilata, mutta pilasin aina kuitenkin siinä vaiheessa kun yritin livistään rosollin murusen jälkeen pöydästä. Tänä jouluna kyllä haluan näyttää nauttivani joulusta kera kunnon kinkkusiivun ja jälkiruuaksi vielä makoisia suklaakonvehteja ja miksi ei torttua tai pipareitakin? Tuntuu kovin hassulta puhua jo joulusta, mutta todellisuudessa sinne on enää muutama kuukausi.

There is such a lot of world to see

2010-10-05T18:33:00.000+03:00

Ensinnäkin haluan kiittää kaikikia viime postaukseeni kommentoivia ja sen lukeneita. Ette ymmäräkään kuinka paljon minulle merkkaa yksikin kommentti tai ylipäätään se, että blogiani luetaan. Silloin kun tein blogin niin ajattelin sen olevan vain itseäni varten. Lukijat eivät kuitenkaan olisi pahitteeksi, minulla oli tapana sanoa. Kunnes eräänä päivänä huomasin yhden lukijan ja kommentin. Seuraavana viikkona huomasin toisen. Silloin minulle tuli sydämeeni pieni tuulahdus lämpöä. Nykyään tunnen samoin lukiessani kirjoituksianne ja kommenttejanne sekä ilmoittautuessanne lukijakseni. Iso kiitos.

Näin jälkikäteen huomasin unohtaneeni erään tärkeän asian viime postauksestani. Unohdin kertoa, miten ruokailujen jälkeistä ahdistusta voisi purkaa. Joillakin ahdistus on hyvin pientä ja joillakin suurta. Mutta en mene vannomaan, että kaikilla sitä edes tulisi. Minulla tuli sitä alussa ja keskikohdassa matkaa, mutta sen jälkeen ei lähes ollenkaan.

Ei kuitenkaan pidä aina jaksaa pusertaa täysillä ja olla iloinen ja hyvinvoiva jos ei jaksa tai siltä tunnu. Kaikilla on myös lupa olla surullinen tai ahdistunut. Useimmiten auttaa jos puhuu jollekulle. Ei pidä jäädä surunsa kanssa yksin. Kun siitä jakaa palan läheiselleen tai jollekin muulle ihmiselle, johon kokee luottavansa - on olo sen jälkeen paljon parempi. Usein myös kirjoittaminen, musiikin kuunteleminen, lukeminen tai pelaaminen auttavat. Ja jos tykkää vuokrata kai katsoa elokuvia, niin mikä ettei.

Kaikista tärkeintä on muistaa, ettei kukaan suutu jos tulee päiviä, jolloin ei mene niin hyvin. Kaikilla on lupa olla sitä, mitä minäkin päivänä sattuu olemaan. Tänään minä olen onnellinen, mutta huomenna se voi olla jotain muuta. Jos minua itkettää niin itken enkä sen kummemmin sitä salaile. Jos olen ärtynyt niin ilmoitan kyllä asiasta tarpeeksi äänekkäästi. Jos minua stressaa en aina uskalla avata suutani, mutta silloin kun olen sen tehnyt niin on olo ollut jo paljon helpompi. Silloin tuntuu kuin iso kivi vierähtäisi päältä pois.

Muistan kun joskus kirjoitin siitä, että "minun täytyy jaksaa vaikka en oikeasti jaksaisi". Sen olotilan muisteleminen tuntuu tuskaiselta. Miten ihmeessä yritin esittää kaikkea muuta, mitä en kuitenkaan oikeasti ollut. Nyt myönnän, etten todellakaan ollut. Se elämä oli minulle tarpeeksi. Olen saanut siitä kaikesta tarpeekseni. En halua elää enää päivääkään sellaista elämää, jossa minä olin kuin räsynukke, jota vedettiin naruista suuntaan jos toiseen. Olin uupunut.

Mistä sitten tunnistaa olevansa uupunut? Silloin kun on ihan poikki ja väsynyt ja tuntee elävänsä enemmän muille kuin itselleen. Tekevänsä asioita, joita ei oikeasti haluaisi - mutta tekee siksi, että toiset niin haluavat. Silloin on samalla sekä epävarma itsestään, että muista. On tunnusteltava oloaan ja osattava painaa jarrua silloin kun tuntuu menevänsä liian lujaa. Jos niin ei tee, voi edessä olla pudotus. Mutta on tärkeää muistaa, kuten äsken jo mainitsinkin, ettei mitään pahaa tapahdu jos asiat eivät menekään niin kuin saduissa ja onnellisissa lopuissa. Aina voi nousta. Ja niin minä olen tehnytkin. Nousin toisen kerran sieltä syvästä onkalosta, josta tunnuin olevani loukussa. Sitten kun on rehellinen itselleen ja muille, on hyvä alkaa menemään eteenpäin ja kohti tunnelin päässä loistavaa valoa. Tulevaisuus täynnä toivoa.

Avaa silmäsi,

älä pelkää,

sillä kohta olet lähempänä kuin huomaatkaan.

Eat it away

2010-10-03T10:25:00.000+03:00

Tällä kertaa halusin kirjottaa ruoka-aiheisen postauksen. Tiedän, että siellä ruudun takana on liian moni, joka miettii: "Mistä mä sitten voisin aloittaa? Mitä mä uskallan edes syödä lihoamatta... Tuskin edes omenaa." Muistakaa, ettei tätä postausta kannatta ottaa liian tosissaan, sillä en kuitenkaan ole mikään laillistettu ravitsemusterapeutti. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö voisi kirjoittaa omaa kokemustani siitä, miten minä opettelin taas syömään. Minä en kuitenkaan saanut päättää, mitä söin. Minulle tuotiin ruoka eteen ja se oli syötävä tai vapaaehtoisesti korvattava nutridrinkillä. Jos en olisi suostunut viimeiseen vaihtoehtoon niin olisin joutunut letkutukseen. En halua uhkailla tai pelotella, mutta useimmiten ennemmin tai myöhemmin on kuitenkin opeteltava syömään. Kun siihen voi vielä itse vaikuttaa niin uskaltakaa... Tai edes yrittäkää.

Minun ensimmäinen ruokani oli lihapullat kera perunan ja ruskeakastikkeen. Lisukkeena oli pieniä maisseja, herneitä ja porkkanoita. Muistan sen päivän kuin eilisen. Nykyään muistelen sitä kuitenkin hyvällä miellellä. Toisin kuin silloin. Aterialla on hyvä olla myös jotain kalsiumpitoista, kuten juustosiivu tai lasi maitoa. Jos kuitenkin aloitetaan päivän ensimmäisestä ja tärkeimmästä ateriasta, aamupalasta. Ensimmäisellä aamupalalla söin noin 2dl puuroa, mutta vaihtoehtona oli myös muutama ruokalusikallinen mysliä tai pari desiä muroja. Lisäksi lasi maitoa ja leipä sekä noin teelusikallinen margariinia. Margariini oli minulle kuten monille muillekin yleensä yksi vaikeimmista ruoka-aineista. Mutta rasva on kuitenkin elimistölle välttämöntä. Ei, se ei tarkoita, että sinuun tulee rasvaa tai mitään muutakaan ylimääräistä. Sitä tarvitsee niin aivot, hiukst, kynnet kuin ihokin.

Lounas oli myös aika iso haaste, sillä olinhan syönyt niin niukasti monta kuukautta. Lounas sisälsi yleensä pastaa/riisiä/perunaa/muhennosta sekä pääruokaa annosteltuna noin yksi murekeviipale tai pari pientä kanankoipea, mitä milloinkin ruokana sattui olemaan. Ruokajuomana maitoa tai piimää, mutta minä valitsin ensimmäisen. Lounaaseen kuului myös salaatti ja salaatinkastike, mikä jälkimmäinen tuotti tietysti vaikeuksia. Mutta salaattikastikkeeseenkin tottuu pian eikä se enää myöhemmin tuota vaikeuksia. Salaatinkastikeen voi myös korvata teelusikallisella öljyä tai ottaa jotain muuta sen tilalla. Esimerkiksi pähkinöitä.

Välipalaksi söin yleensä hedelmän, leivän kera keijunapin ja jogurtin. Olen kuullut, että esimerkiksi aikuispuolella välipala on aina jokin herkku tai kiisseli, mutta meillä se oli tuollainen. Minun mielestäni myös pulla, kiisseli, jäätelöpikari, myslipatukka, rahka tai jokin muu olisi hyvä välipala. Silloin oppisi jo alusta alkaen syömään myös jonkin pienen herkun. Silloin ei tulisi opeteltua kaihtamaan makeaa.

Päivällinen sisälsi yleensä joko pari desiä laatikkoruokaa tai kolme desiä keittoa, lasin maitoa ja jälkiruuan. Jälkiruuaksi oli esimerkiksi kiisseliä, hedelmä, jäätelöpikari, rahkaa, hedelmäsalaattia tai muuta sellaista. Myöhemmin lounaalle -ja päivälliselle tulivat leivät, mutta joillakin ne olivat ateriasuunnitelmassa jo alkuvaiheessa. Riippuen tietenkin iästä, sukupuolesta sun muista seikoista. Jokaisella on yleensä yksilöllinen ateriasuunnitelma, sillä jokaisen kulutus on erilainen. Viimeisenä, mutta ei vähäisempänä on tietysti iltapala. Iltapalaksi söin alussa pari leipää kurkuilla ja margariineilla sekä join lasin maitoa. Myöhemmin sekin mukautui siten, että oli hedelmää, juustoa tai leikkelettä ja jogurttia tai viiliä.

Alussa ajattelin, että syön liian paljon. Mietin, miten minä muka niin paljon jaksaisin syödä. Mutta sitemmin keho tottuu säännölliseen ateriarytmiin ja olo kohenee. Jaksaa tehdä asioita ja mieliala kohenee. Jokaisen aterian olisi hyvä sisältää jotain tuoretta kuten hedelmiä tai kasviksia, jotain kuitupitoista kuten leipää tai mysliä, maitotuotetta kuten viiliä, jogurttia, juustoa tai maitoa. Myöskin proteiinia, mitä saa esim. maidosta, raejuustosta tai leikkeleistä lisäksi kasvirasvaa, margariinia tai voita. Haluaisin myös painottaa, ettei ole olemassa epäterveellisiä ruokia. Mikä vaan on terveellistä kunhan syö riittävästi, monipuolisesti ja mitään kaihtamatta.

Välillä tekee mieli suklaata ja silloin tällöin syötynä se on terveellistä. Painonnosto vaiheessa minulle sanottiin, että herkkuja voi syödä niin paljon kuin jaksaa. Mikä tarkoittaa sitä, että kourallinen karkkia tai suklaapatukka päivässä ei ole pahaksi. Ja minun mielestäni voi syödä suklaapatukan päivässä tavoitepainon saavutettuaankin. Silloin täytyy vaan muistaa riittävän monipuolinen ruokavalio ja liikunta. Ne pitävät mielen ja kehon tasapainossa.

Nykyään syöminen tapahtuu luonnollisesti ilman ateriasuunnitelmaa näläntunteen mukaan. Syön kuitenkin säännöllisesti aamupalasta iltapalaan. Syön kehoani kuunnellen. Joskus haluan syödä tonnikalasalaattia, mutta joskus myös hampurilaista. On hyvä muistaa monipuolisuus kaikessa - niin hedelmissä kuin leivissäkin. On hyvä muistaa, ettei aina valitse tummaa leipää, sillä välillä on hyvä syödä myös vaaleaa. Hedelmistä voi ihan hyvin syödä banaaniakin eikä valita aina sitä pienintä.

Jos tuntuu siltä, ettei uskalla aloittaa syömään normaalisti niin olisi hyvä uskaltaa puhua jollekin. Jokainen varmasti tietää missä kulkee normaalin raja. Jossain vaiheessa kaikki voi karata käsistä eikä mikään enää maistu. Keho tottuu siihen, mihin sen totuttaa. Lupa syödä -kirjasta löytyy paljon monipuolista tietoa ja siinä kerrotaan siitä, miten harjoitellaan syömään sekä muista tärkeistä asioista. Kaikki on loppujen lopuksi kiinni siitä, että uskaltaa antaa itselleen luvan syödä. Luvan elää.

Tears of happiness

2010-10-01T19:19:00.000+03:00

Ensimmäinen lokakuuta. Taas yksi viikko takana ja maanantaina uusi edessä. Olen oppinut hiljattain rakastamaan elämää ja itseäni. En uskonut, että elämäni tulisi olemaan tälläistä koskaan. En uskonut onnellisiin loppuihin vaikka loppujen lopuksi loppu on uusi alku. Luulin elämäni olevan vain hieman helpompaa. "Kenenkään ei ainakaan tarvitsisi ollo huolissaan. Kaikki olisi hyvin ja minä vain eläisin ja suorittaisin", sanoin joskus. Eikä minusta todellakaan tunnu siltä, että tein tämän kaiken pakosta. Tein sen, koska halusin ja haluan edelleen. Parantumisen haluni ei ole kadonnut missään vaiheessa vaikka tietystihän minullakin on ollut vaikeimmat hetkeni. Vaikeat hetket kuitenkin kuuluvat elämään. Joskus unelmoin pelkojen kohtaamisesta ja voittamisesta. Nyt voisin sanoa voittaneeni ne.

Vaikka voinkin paremmin kuin koskaan, on minun kuitenkin vielä tehtävä töitä. Vointini parantuessa ja aliravitsemus tilani korjaantuessa olen ollut päivä päivältä onnellisempi. Minulla on kuitenkin vielä joitakin asioita, joissa on parantamisen varaa. Haluaisin parantaa itsetuntoani, sillä se on kovin huono. Se näkyy melkein kaikessa. Jos eteeni tulee asioita, jotka tuntuvat vaikeilta, minä en edes halua yrittää tehdä niitä vaikka osaisinkin. Mikäli ne täytyy tehdä niin teen ne hätäpäissäni väärin. Minun täytyy oppia ymmärtämään, että mitään pahaa ei tapahdu jos jotain en satu osaamaan. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Kaikilla on omat heikkoudet ja vahvuutensa. Toiset ovat musiikillisesti lahjakkaita, toiset taas osaavat piirtää. Jotkut ovat hyviä koulussa, mutta minä olen keskitasoa. Miksi se ei riittäisi minulle?

Yritän opetella elämään itseni ja uuden kehoni kanssa. Hyväksyä, etten voi olla kaikessa hyvä. Minut kuitenkin tekee onnelliseksi se, että hyväksyn nykyisen painoni sekä olen itse(kin) tyytyväinen nykyiseen tilanteeseeni. Vielä onnellisemmaksi minut tekee se, kun äiti itkee. Itkee onnesta. Samalla minunkin tekisi mieli itkeä. Niin paljon töitä olen tehnyt. Joskus jouduin tekemään, mutta loppua kohden halusin tehdä. Sitähän se kaikki on.

Kaikki on kiinni omasta itsestään. Omasta halusta tehdä asioita. Haluta parantua. Ei riitä, että haluaisi haluta parantua. On haluttava sitä niin paljon, että on valmis muuttamaan elämänsä. Jos ei vielä itsensä niin edes muiden vuoksi. Uskokaa tai älkää, haluaa sitä varmasti itsekin jossain vaiheessa. Viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa miten paljon erilaisempaa elämä voisi olla. Kun ei enää ajattelisikaan ruuasta negatiivisesti. Ei rangaitse itseään syömättömyydellä tai millään muullakaan tavalla. Kuuntelisi itseään: mitä haluaa.

Elämässä on niin paljon asioita, joita ei välttämättä koskaan tule näkemään jos hukkaa elämäänsä sairastamiseen ja ruuan ajattelemiseen. Minun mielestäni on ihanaa juoda syksyllä kaakaota eikä teetä. En sanoisi, etteikö teekin maistuisi, mutta silloin tällöin on ihan OK juoda myös kaakaota kevytmaidon tai kerman kera. Eikä mitään pahaa loppujen lopuksi tapahdu. Täytyy uskaltaa luottaa siihen, että asiat menevät omalla painollaan eteenpäin ja ennemmin tai myöhemmin kaikki kääntyy vielä parhaaksi. En minäkään koskaan uskonut, että voisin laittaa sairauteni taka-alalle ja nousemaan. Mutta nousin kuitenkin. Minä, niin huonon itsetunnon omaava tyttö. Sitten se vain tapahtui. Nyt elämä on elämisen arvoista vaikka jokainen päivä ei olekaan ruusuilla tanssimista. Eikä kuulukaan olla.

Good bye to all my yesterdays, good bye, I'm on my way

2010-09-28T18:37:00.003+03:00

Kun vihasin itseäni, mikään ei koskaan ollut hyvin. Toivoin, etten vihaisi. Elin jokaisen päivän sumussa ja iltaisin itkin itseni uneeni. Toivoin parempaa huomista. Enkä koskaan saanut sitä. Välillä meinasin menettää toivoni sen kaiken keskellä. Jokainen päivä oli samanlainen. Ne olivat liian pitkiä päiviä, joiden toivoi vain olevan ohi.

Mietin, miten ikinä halusinkaan elää sellaista elämää. Olisinhan voinut paeta, mutta minusta tuntui, etten pysty siihen. Enkä olisi halunnut ottaa apua vastaan, mutta olen kiitollinen siitä, etten saanut päättää. En uskaltanut ottaa apua vastaan, koska pelkäisin, ettei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi minua. Luulin, etteivät asiat kuitenkaan muuttuisi paremmaksi. Todellisuudessa mikään ei kuitenkaan muutu paremmaksi jos ei itse halua tai tee asian eteen mitään. Jos ei uskalla ottaa apua vastaan ja ottaa askelia. Sillä ei ole väliä, miten pieniä tai suuria askelia otat - kunhan vain otat. Se on kaikista tärkeintä.

Usein toivoin ja uskoin, että joku muu voisi tehdä sen minun puolestani. Odotin päivä ja kuukausia, mutta mitään ei tapahtunut. Silloin päätin kokeillaa omia siipiäni, uskaltaa nähdä miten ne kantavat. Alussa oli vaikeaa kun olisi tehnyt mieli palata takaisin, mutta jos olisin palannut niin voi olla, etten koskaan olisi päässyt maaliin. Onhan minullakin vielä ongelmani, mutta ne ovat minun mielestäni nykyisin aika pieniä - sellaisia, jotka tulen voittamaan. Kaikesta huolimatta en uskalla sanoa vielä parantuneeni, koska viimeksi kun sen tein, tein sen liian aikaisin. Tämän taistelun tulee kestää elämäni loppuun asti enkä minä enää koskaan halua pudota. Jos takapakkeja tulee, niin ne ovat aina voitettavissa. Tärkeintä on, että uskallan silloin puhua ja pyytää apua.

Kaikkien noiden muistojen jälkeen minusta on välillä omituista kirjoittaa tänne. Olen muttunut niin paljon. Välillä en meinaa tunnistaa vanhoja ajatuksia omikseni. Mietin, millainen ihminen minä silloin mahdoin olla. Tänään olen niin onnellinen elämästä, etten sanotuksi saa. Löysin alennuksesta täydelliset farkut kymmenellä eurolla. Voin jopa sanoa niiden istuvan jalkaani täydellisesti. En muista milloin viimeksi olisin ajatellut niin. - tuntuu siltä, etten koskaan. Löysin myös täydelliset korvakorut, juuri minunlaiseni, ehkäpä laitan niistä vielä jonain päivänä tänne kuvan.

Tänään olen onnellinen hyvin pienistä asioista. Ystävistä ympärillä, ihanista halauksista (jotka muuten jäävät mieleeni koko päiväksi), monien vuosien jälkeen koen taas rakastavani shoppailua ja uusia asioita sekä kokemuksia. Vanhan tutun nähdessäni mieleeni tuli monenlaisia muistoja. Tämän kaiken ihanuuden keskellä on kuitenkin aina ainakin yksi pieni suru tai huoli. Olen huolissani eräästä ystävästäni, johon en ole ollut yhteydessä aikoihin. Haluaisin kovasti puhua hänelle, mutta en tapani mukaan saa sitä aikaiseksi. Pelkään hänen olevan loukkaantunut ja torjuvan minut. Toisaalta, ei ole olemassa muuta ratkaisua jos haluan saada asian selvitetyksi...

Kiitos rakkaat, ihanat ja upeat lukijani kun kommentoitte edelliseen postaukseeni. En osaa kuvata sitä tunnetta, kuinka iloiseksi teette minut kerta kerralta. Alussa minulla oli yksi lukija, mutta nyt niitä on jo päälle 120. Olette auttaneet minua niin paljon. Ilman tätä blogia (ja lukijoita) en olisi koskaan päässyt tavoitepainooni tai ylipäätänsä näin pitkälle. Haleja ja voimia kaikille. Minä niin kovasti toivon, että muillakin alkaisi menemään paremmin. Vaikka en väitä, että syksy olisi kellekään mitään maailman helpointa aikaa.

Hear me when I say:

"I'm gonna live my life everyday, I'm gonna touch the sky and I spread these wings and fly."

My days through the pictures

2010-09-26T18:33:00.001+03:00

Kuvia viime viikoilta. Mitä mieltä olisitte jos tekisin välillä myös kuva-aiheisia postauksia? Joka tapauksessa hyvää sunnuntai-illan jatkoa ja etukäteen hyviä viikon alkuja!

I try so hard because I didn't know what I'm looking for. But now I'm happy

2010-09-23T18:24:00.000+03:00

Tuuli tempaisee mukaansa minut ja hiukseni. Toisaalta voisin sanoa, että piponi. Tuntui kuin aamulla ilman pipoa ei olisi pärjännytkään. Talvi on tulossa. Sen näkee mainoksista ja ilmassa leijailevista oransseista ja ruskeista lehdistä. Minä pidän siitä. Pidän tunnelmallisista illoista, joina voi istua kynttilän valossa. Pidän lämpimistä villasukista -ja paidoista.

Aamulla tekisi mieli jäädä peiton alle. Välillä meinaankin palata sinne vielä hetkeksi, mutta parempi jättää menemättä, ettei liikaa alkaisi väsyttämään. Väsymys iskee joskus koulussakin, mutta silloin on vaan pidettävä silmiään suuresti auki. En minä, en minä ole väsynyt, mutta syysväsymys yrittää silti jonkin kietoutua minuunkin. On flunssat ja muut, mutta onneksi minulla se on jo ollut. Toivon, etten saisi toista samanlaista.

Minusta tuntuu ihanalta kun minä tulen kotiin ja minusta ollaan ylpeitä. Tavoitepaino saavutettu. Enkä minä tiedä, voisinko enää edes olla iloisempi. Minulle haluttaisiin antaa lahjoja, mutta minä sanon, etten niitä tarvitse. Eivät lahjat ole minulle tärkeitä. Minulle on tärkeintä se, että olen vihdoin saavuttanut tavoitepainoni ja minun on hyvä olla. Ei tarvitse enää pelätä. Ei tarvitse enää tuntea sitä ahdistusta, joka tuli ruokailuista ja muista pakollisista toimista. Ruokailu ei enää ahdista, vaan se sujuu luonnollisesti.

Ateriasuunnitelma on heivattu roskiin, voisin sanoa katkaisseeni sen tänään keskeltä kahtia. En edes tiedä, millä sanoilla sitä voisi kuvata, kun on viimeisen vuoden ajan syönyt ateriasuunnitelman mukaisesti ja sitten pystyykin taas syömään nälän tunteen mukaan ja ilman sitä. Tietysti ateriasuunnitelma on hyvä pitää mielessä, tuohan mikäli joissain asioissa tuntuu vielä epävarmalta. Uskon kuitenkin selviytyväni ilman ateriasuunnitelmaa paremmin kuin hyvin. Se on uusi asia elässäni, tosin melko normaali, mutta minun mittapuullani melkoinen muutos.

Vihdoinkin olen saavuttanut jotain ja todistanut, että minuun voi luottaa. Muistan vielä ajan, jolloin itkin sitä, kuinka minuun ei koskaan luoteta - eikä koskaan kuitenkaan tultaisi luottamaan. Siksi haluankin sanoa tässä teille kaikille, että varmasti teihin tullaan vielä luottamaan. Se vie jonkin verran aikaa, mutta on sen arvoista.

Huomenna on taas perjantai. En ole vielä toistaiseksi sopinut mitään, mutta ei aina tarvitsekaan sopia mitään etukäteen. Nyt kun on energiaa ja jaksaa, voi tehdä vähän kaikenlaista. Tosin aina ei pitkän koulupäivän päätteeksi tee mieli enää tehdä mitään, mutta useimmiten kuitenkin haluaa. Ajattelin, että menisin viikonloppuna valokuvaamaan, kun en ole pitkään aikaan tehnyt sitäkään. On asioita, jotka ovat nyt jääneet vähän vähemmälle kun on joutunut keskittymään enemmän muihin asioihin. Toisaalta on hyvä välillä olla tekemättä joitain asioita - silloin niistä voi innostua uudelleen. Minulle valokuvaus on kuitenkin ollut aina se asia, jota kohtaan kiinnostus ei koskaan tule lopahtamaan.

Onnistumisen hetkiä ja hyviä viikonloppuja kaikille jo etukäteen!

"I will never change", I said

2010-09-20T18:01:00.005+03:00

Mikä sai minun mieleni muuttumaan? Miten uskalsin lähteä parantumisen tielle ja tavoittelemaan normaalia elämää? Se on ollut pitkän matkan takana. Kaikki alkoi siitä kun ensimmäistä kertaa kävin poliklinikalla. Silloin painoni oli alhaisimmillaan ja luulin olevani onnellinen. Pari kuukautta siellä käytyäni ymmärsin, että asioiden on muututtava. Minä halusin ensimmäistä kertaa elämässäni parantua. Tämä oli siis vuonna 2008. Elettiin syksyä, eli samaa vuoden aikaa kuin nyt. Silloin päiväni kuluivat sumussa enkä minä oikeasti jaksanut tehdä mitään. Kun jotain tein, tein sen pakolla ja viimeisillä voimillani. Kulutin voimani ruuan ajatteluun ja päivieni suunnittelemiseen. Koulussa valehtelin ja keksin tarinoita ja meno sen kuin jatkui tultuani kotiin. En enää jaksanut sitä, mutten silloin ymmärtänyt miten tiukassa sairaus oikeasti oli. Sairaus oli ottanut minusta tiukan otteen, josta olen vasta nyt pääsemässä irti.
.
Välillä oli toki parempia jaksoja. Jossain vaiheessa, pinnisteltyäni ja ehkä hieman ylireagoituani, oli painoni noussut viikonlopun aikana monta kiloa. Enkä tietenkään ymmärtänyt niiden olevan vain nestettä. En ymmärtänyt, että oltuani pitkään vähillä antimilla ja sitten kun yhtäkkiä kehoni sai silloin "niin suuren määrän" ruokaa, yritti se varastoida sitä nesteeksi. Silloin olin toisaalta tyytyväinen, mutten oikeasti kuitenkaan tuntenut oloani hyväksi. Siitä se sitten taas alkoi. Kaikki lähti niin nopeasti kuin oli tullutkin, ja vähän enemmänkin. Eräässä vaiheessa olin jo joutumaisillani osastohoitoon, mutten sitten valehdeltuani sen hetkisestä tilaanteestani, joutunutkaan. Tällä hetkellä toivon, että olisin jo silloin joutunut. Mitä pikemmin, sen parempi.
.
Pitkään oltuani samassa alkoivat he sitten tosissaan miettimään minulle osastopaikkaa. Se tuli suurena yllätyksenä, sillä olinhan minä luullut heidän vain huijaavan minua syömään. Melkein jo seuraavana päivänä olin osastolla. Eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin syödä. Minä siis opettelin syömään askel askeleelta taas ikään kuin alusta. Olin nimittäin ajautunut siihen tilanteeseen, että en saanut enää lämmintä ruokaa suustani alas. Viikkojen päästä minulle oli tullut oikeasti jo parantumismyönteisiä ajatuksia. Silloin halusin parantua enemmän kuin koskaan ennen. Nostinkin painoani ja pääsin kotiin toukokuussa 2009.
.
Syksyllä kun koulut alkoivat, kaikki oli vielä hyvin. En ollut vielä silloin tavoitepainooni, koska sanoin silloisen painon riittävän minulle. Enkä minä halunnut kuunnella ketään muuta kuin itseäni. Nyt kuitenkin mietin, miksi olin niin hölmö. Miksi en ymmärränyt. Sillä lokakuussa alkoi taas minun laskukauteni ja jouduin taas marraskuun lopussa osastolle.
.
Enkä viimeiseltäkään osastojaksoltani lähtenyt tavoitepainossani. Kuitenkin jossain vaiheessa tajusin, ettei se vielä riittänyt. Junnasin paikoillani monta kuukautta, kunnes sitten otin itseäni niskasta kiinni - ja tässä sitä nyt ollaan. Tavoitepainooni on matkaa enää puoli kiloa, eli voisin sanoa, ettei lainkaan. Olen niin onnellinen ja voin paremmin kuin koskaan ennen. Hyväksyn itseni ja riitän itselleni tälläisenä ensimmäistä kertaa vuosiin. Joskus täytyy kadottaa jotain ennen kuin sen voi löytää. Minusta tuntuu, että olen vihdoin löytänyt itseni.
.

Alunperin unelmani ei todellakaan ollut syömishäiriöstä parantumien. Silloin Daydreamissa puhuttiin aivan muista unelmista. Enkä minä enää edes ymmärrä, kuka tätä blogia silloin kirjoitti. Numerot, kalorit ja kilot ovat historiaa. Unelmat vaihtuivat jossain vaiheessa positiivisiksi. Kirjoitin parantumisen halustani ja siitä, kuinka haluaisin nostaa painoani. Haluaisin haluta nostaa painoani, itse asiassa. Kunnes sekin unelma toteutui. Minä sain halun nostaa painoani, mikä on ainoa avain parantumiseen. Ennen en halunnut puhua painostani lainkaan, koska pelkäsin olevani epäonnistunut ihminen. Miten ajatukset voivatkaan muuttua, mietin nykyisin.
.
Kotiin tullessani olen väsynyt ja heitän painavan koululaukun maahan. Olen väsynyt, mutta silti jaksavainen ja energinen. Miten se on mahdollista? Se on mahdollista, koska tavoitepainooni on matkaa enää puolisen kiloa ja energiavarastoni ovat täyttyneet. Kehoni ei ole enää aliravitsemustilassa, huomaanhan minä sen. Minä tiedän sen eikä se tunnu pahalta. Muistan pelänneeni tätä tilannetta aikaisemmin todella paljon. En koskaan halunnut painaa tämän verran. En koskaan uskaltanut edes ajatella.
.
Tämän hetkisiä unelmiani ovat ulkomaanmatka ja se, että elämääni tulisi vielä jotain ihanuuksia, kuten uusi harrastus. Olen puhunut uudesta harrastuksesta jonkin verran - mutta mitä se on, sitä en vielä tiedä. Eikä minun tarvitsekaan tietää vielä. Uskon senkin tulevan mieleeni jonain päivänä. Haluan tehdä juuri sitä, mikä tuntuu hyvältä.

I had to go to that place to get to this one

2010-09-18T19:22:00.000+03:00

Oli marraskuinen, pimeä ilta. Minä istun sohvalla viltin alla ja palelen. Kännykkääni tulee puhelu äidiltä ja minä vastaan. Hän ja isä ovat viettämässä iltaansa tutuillaan. Äiti kertoo puhuneen isän kanssa kissanpennusta. Minä innostun ja sanon haluavani kissan jo tänään. Puhelun jälkeen epäilen, ettemme kuitenkaan ottaisi kissaa ja joutuisin pettymään. Seuraavana aamuna vanhempani ovat heränneet kukon laulun aikaan ja kun minä herään, puhumme jo siitä, että menemme illalla katsomaan kissoja.

Viideltä on jo pimeä. Etsimme epätoivoisesti saamaamme osoitetta - enkä minä malttaisi odottaa kissojen näkemistä. Kun vihdoin saavumme pihaan ja kapuamme rappuset ylös. Oven avauksen jälkeen kävelen hitaasti sisälle. Lattialla makaa kaksi suloista kissanpentua käpertyneenä toisiaan vasten. Sisimmissäni ajattelen, miten voisimme ottaa toisen ja lähteä. Haluaisin ottaa kummatkin tai sitten emme ota kumpaakaan. Mietimme hetken ja tunnelma on odottava. Pelkään kovasti kuulevani sanat, että menemme kotiin miettimään ja soitamme päätöksen jälkeen. Sitten kuulenkin ädin ja isän sanovan, että miten muka voisimme lähteä tyhjin käsin. Emmekä olisi voineetkaan. Kun näkee suloisen, nappisilmäisen ja niin pienet kissanpennut, on päätös jo tehtynä. Päädymme ottamaan tytön, mutta kuten jo aiemmin sanoin, olisimme halunneet ottaa kummatkin. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista monista syistä.

Katson hartaasti lattialle käpertyineitä pentuja enkä huomaa, että olemme lähdössä. Äiti kopauttaa olkapäätäni ja sanoo minulle, että ota se syliisi. Minä pelkään tiputtavani tai satuttavani sitä, onhan se niin kovin pieni. Otettuani pennun varovasti syliini kyselen hädissäni, miten sitä tulisi pitää. Kierin pienen peiton kääreeksi, ettei hän paleltuisi kun kävelisimme autoon. Autossa katson kissaa sylissäni ja meinaan itkeä, sillä en voinut uskoa sitä todeksi. Ensimmäinen lemmikkimme - ja vielä niin kovin suloinen.

Saavuttuamme kotipihaan, on pentu jo nukahtanut lämpimään syliini. Silloin minä tunnen olevani onnellinen, mutta samalla kuitenkin niin surullinen. Vasta kotiin tultuani muistan, miksi olen niin surullinen. Purskahdan itkuun ja samalla huokaan helpoituksesta, että äiti ja isä ovat kaupassa. Minä olin surullinen, koska odotimme puhelua, milloin saisin osastopaikan.

Minun ollessa sairaslomalla hakeuduin jatkuvasti kissan seuraan ja pidin sitä sylissäni. Olin saanut tietää joutuvani ensi viikolla osastolle. Tunsin vanhempien olevan minuun hyvin pettynyt, sillä painoni laski vaikka olimme saaneet kissanpennun. He luulivat, että kissa saisi minut parantumaan. Olin itselleni siitä vihainen, etten pystynyt syömään vaikka olin muuten niin iloinen uudesta kissanpennusta. Todellisuudessa kissa toi synkkiin päiviini paljon iloa, muttei nähtävästi tarpeeksi.

Osastolle jouduttuani olin todella surullinen, etten näkisi kissamme kasvavan. Kävinhän minä lomalla viikonloppuisin, mutta olisin halunnut käydä useammin. Jo viikossa pystyin huomaamaan, miten paljon se oli kasvanut. Se sai minut unohtamaan sairauteni ja teki minut iloiseksi. Minä halusin parantua perheeni ja kissamme vuoksi. Ne olivat silloin ainoat syyt, miksi halusin kotiin.

Jonain päivänä ajatukseni muuttuivat. Tajusin, että haluan elää elämää ja parantua. Joinain päivinä toivoin haluavani parantua. Ei riitä, että haluaa parantua läheistensä vuoksi. Täytyy haluta parantua itsensä vuoksi. Ihminen elää itselleen ja halu parantua lähtee vain omasta itsestä. Kukaan ei voi laittaa sinua parantumaan väkisin, se on tehtävä itse. Kaikista huolimatta uskon elämäni olevan paljon onnelisempaa juuri kissan vuoksi. Joskus luulin, ettei minulla ollut muuta syytä mennä kotiin, kuin kissa. Nyt tunnen itseni hirveäksi ihmiseksi, koska joskus ajattelin niin. Oikeasti olen kuitenkin rakastanut perhettäni aina vaikka siltä ei ole aina tuntunutkaan. He eivät ole tehneet minulle koskaan mitään pahaa, mutta joskus koin tehneeni sitä heille. Nykyään haluan uskoa, että sairastumiseni myötä minä ja myös läheiseni ovat tulleet vahvemmiksi. Tunnen ja koen, että olemme yhdessä rohkeampia kuin koskaan ennen.

En enää pelkää tulevaa. En pelkää sitä, että voin olla jo huomenna tavoitepainossani. En pelkää mennä nukkumaan ja herätä uuteen aamuun. Jokainen aamu on ollut minulle kaiken uuden alku. Päivä päivältä olen oppinut itseltäni enemmän ja uskallan suhtautua muistoihin muistoina. Niitä muistoja en tule koskaan unohtamaan, mutta toisaalta, miksi haluaisinkaan unohtaa? Ne ovat tehneet minusta ihmisen, joka olen nyt. Opettanut minulle asioita, joita en välttämättä muuten ymmärtäisi. Nyt luotan ja uskon asioihin, joihin ennen uskonut tai luottanut. Haluaisin osata selittää ne asiat teille paremmin, jotta muutkin uskaltaisivat unelmoimisen sijaan myös uskaltaa lähteä tekemään unelmistaan totta.

Don't be scared of change

2010-09-17T16:50:00.000+03:00

Voisin pyytää anteeksi hiljaiseloani, mutta ei minun tarvitse. Tämä on minun blogini ja kirjoitan juuri silloin kuin ehdin ja haluan. Tänään alkoi viikonloppu, joten ehdin vihdoinkin istahtamaan aloilleni. Muistelen kulunutta viikkoa sydämellä. Paljon tapaamisia ja aikoja, liian vähän hetkiä, jolloin voisin hengähtää. Mutta silti kaikkine tapaamisineen voisin sanoa pitäväni kiireestä. Minä jaksan ja olen energinen. Minä elän.

Tavoitepaino häämöttää silmissä ja minä olen entistä iloisempi. Koen olevani oma itseni enemmän kuin koskaan ennen. Ruokailut sujuvat kuin rasvattu, jos niin voisi sanoa. Syön ateriasuunnitelmani mukaisesti - ja sen yli. Jos minun tekee jotain mieli niin miksen voisi ottaa. Kukaan ei estä tai ole minua kieltämässä, enää. Vaikka täytyy muistaa, että minulla on vielä jonkin verran matkaa henkisellä tasolla, koen silti olevani jo aika vapaa. Tietysti mietin välillä myös negatiivisia asioita, mutta niin pienissä määrin, etteivät ne enää pilaa päiviäni.

En olisi koskaan uskonut, että minusta olisi tähän. Kuitenkin jollain tavalla kipusin sieltä ylös. Vaikka se onkin vienyt minulta paljon aikaa niin en halua sanoa sitä hukkaan menneeksi. Tavallaan se on ihan hyvä, että olen saanut rauhassa tervehtyä - sillä ainakin olen pysynyt mukana. Enkä minä enää edes muista, miltä tuntuu epäröidä elämää.

Kun pelkäsin parantumista ja tervehtymistä niin millään ei ollut väliä. Kellään ei ollut hyvä olla. Ei perheellä tai itselläni. En välittänyt kavereista tai koulusta, ylipäätään tulevaisuudesta. Halusin jäädä paikoilleni enkä halunnut ymmärtää, ettei niin voi jatkua. Päivät kuluivat ja minä elin samanlaista elämää ja sanoin eläneeni aina. Sanoin, etten ole mitään muuta koskaan tehnytkään. Kunnes ymmärsin, ettei niin voikaan elää. Unelmoin elämästä ja siitä, että olisin onnellinen. Unelmoin, että syksy menisi hyvin. Unelmoin myös, että jaksaisin jonain päivänä herätä ja uskaltaa lähteä parantumisen tielle. Onneksi silloin päätin niin, koska ilman sitä en välttämättä olisi tässä.

Syksy on sujunut tähän asti paremmin kuin hyvin. Minä ja muut mietimme, voisiko paremmin mennäkään. Äiti ja isä ovat iloisempia kuin koskaan. Niin olen minäkin. Millaisia sitten ovat minun syksyiset päiväni? Yritän nauttia jokaisesta hetkestä. Aamulla luen lehteä ja katselen erästä söpöä poikaa, joka sattuu päivittäin astumaan samaan bussiin kanssani. Olen kuin taivaan rannan maalari. Siinä hetkessä olen unelmissani ja tuskin keskityn lehteeni ollenkaan. Koulussa yritän kuunnella ja oppia parhaani mukaan ja mikäli en jotain osaa, ei se ole niin vaarallista. Iltaisin nään ystäviäni ja välillä koitan myös hengähtää ja kuunnella itseäni. Illalla nukkumaan käydessäni muistelen kuluneen päivän tapahtumia ja vähän muutakin. Silloin tällöin sitä poikaa ja silloin tällöin jotain muuta. Kunnes tulee taas uusi aamu ja huomaan olevani lähempänä kuin eilen. Tänään olen onnellinen.